Voi huoli.

Oltiin etelässä mun kotikotona. Pari päivää ennen uuden vuoden aattoa mun äiti sai jonkun kohtauksen. Rinnasta puristi, huimas, oksetti. Soitettiin ambulanssi, ja äiti meni sairaalaan. Sydänfilmi oli ok, keuhkokuva oli ok eikä vereen ilmestynyt jotain entsyymejä, joita tulee, jos jossain on ollut tukos. Kukaan ei tiennyt, mikä sillä oli. Se oli sairaalassa vuodenvaihteen yli, eipä ollut juhlafiilistä. Pääsi se sitten maanantaina kotiin ja heti seuraavana päivänä töihin. Ei sitä mikään vaivannut.

Kunnes sitten tänään se sai uudestaan samanlaisen kohtauksen. Lievemmän, mutta samat oireet. Se kohtaus meni itsestään ohi, ja isi käytti sitä lääkärissä. Sama homma, missään ei näkynyt mitään. Nyt äiti kai saa lähetteen johonkin mahalaukun tähystykseen, mitä lie ne sieltä etsii. Syöpää, vatsahaavaa?

Mä olen huolesta soikeena ja niin kaukana. Äiti ja isi yrittää vähätellä ja uskotella mulle, että ei sillä äidillä mikään ole. Ekan kerran jälkeen uskoin niin, mutta nyt ei enää mee läpi. Pelottaa niin älyttömästi. Toivon, että selviäis, mikä sillä on. Mutta toisaalta en kestä, jos käy ilmi, että sillä on joku syöpä tai muuta tosi, tosi vakavaa. En vaan kestäis. Eniten olisin huolissani isistä ja pikkuveljestä. Ne on sellasia, jotka ei kovin paljon tunteitaan näytä. Miettisin vaan, miten se iskä pärjää ilman äitiä. Voi kamalaa.

Aina sitä on jotenkin ajatellut, että omat vanhemmat on kuolemattomia. Kyllähän ne on tavallaan silmissä vanhentunut, kun oon jo vuosia asunut eri kaupungissa ja ollaan nähty suht harvoin. Mutta ei ne silti voi koskaan kuolla. Paitsi nyt ton äitin ekan kohtauksen jälkeen tajusin, että ei helvetti, sehän voi kuolla minä päivänä tahansa. Äiti on kuitenkin tullu mulle niin tärkeeks esikoisen raskausaikana ja sen jälkeen. Miten ihmeessä sitä osais olla, kun ei enää vois soittaa sille ja kysyä neuvoa? Kenelle mä sitten soittaisin? Ja miten se iskä jaksais elää ilman äitiä? Miten se pärjäis? Tai pikkuveli? Apua. Pakko olisi muuttaa takaisin etelään. Ihan pakko.