Iik, kommentti!

Tai siis kaksi. Joku on eksynyt blogiini ja kommentoinut. Onpa hurjaa! En olisi uskonut, että kukaan tänne eksyy ja saatika kiinnostuu lukemaan. Oon kirjoittanut tätä blogia ihan vaan itselleni. Tai oikeastaan en edes itselleni, koska en ole kirjoituksiani lukenut kirjoittamisen jälkeen. Lähinnä vain olen oksentanut paperille (no, ruudulle) ajatuksiani ja pahaa oloani. Tottakai oon tiedostanut, että joku saattaa sattua lukemaan tekstejäni, koska ne on julkisia. Ja jossain vaiheessa toivoinkin, että joku sattuisi lukemaan ja sanoisi jotain helpottavaa. Meinasin jopa linkittää blogini jollekin keskustelupalstalle, että olisin saanut ihmisiltä apua. No en linkittänyt. 

Tuntuu vaan hurjalta, että tuolla jossain on ihminen, joka tietää mun viimeaikaisista ajatuksista enemmän kuin kukaan läheinen. Tai ehkä jopa useampikin. En oo masennuksestani tai meidän parisuhdeongelmista juuri huudellut. Niistä tietää tasan kolme ystävääni ja äitini. Ja mies tietenkin. Miksi niistä ei ole voinut puhua? Yhdelle, ei tällä hetkellä edes kovin läheiselle ystävälle kerroin tuolloin loman aikana. Ehkä olin kyllästynyt sanomaan kaikille, että hyvin meillä menee ja tosi helppoa on ollut elämä. Oli vaan pakko sanoa, että ei tässä nyt oikeestaan kovin hyvin mene. Pyysin häntä olemaan kertomatta kenellekään. Yksi yhteinen ystävämme on raskaana, ja pyysin erityisesti, ettei tälle sanoisi mitään. Ystävämme odottaa esikoistaan, ja ajattelin, että en halua pelästyttää. Mitä ihmettä? Nyt kun tajusin, että joku on lukenut ajatuksiani, aloin miettiä, että miksi en voi puhua niistä läheisilleni. Kaikki tietää, että synnytyksen jälkeistä masennusta on olemassa ja että se ei ole edes kovin harvinaista, mutta silti suunnilleen kukaan ei tiedä ketään, jolla sellaista olisi ollut. Onkohan näin? Kaksi muuta ystävääni, joille olen tästä puhunut, ovat molemmat kärsineet samasta masennuksesta. Sen takia ehkä heille oli helppo kertoa. Joku, joka oikeasti ymmärtää, miltä tuntuu, kun ei pääse kotiovesta ulos. Mutta kummankin masennuksesta sain tietää vasta jälkikäteen. Mitä hävettävää siinä on? Kai masennus ja erityisesti synnytyksen jälkeinen masennus on edelleen jonkinlainen tabu. Ajatellaan, että vauvan syntymän jälkeen äiti ei voi olla mitään muuta kuin onnellinen, ja äiti ajattelee, että saa tuntea mitään muuta kuin onnea.

Neuvolassa ainakin minun kohdallani pahaa oloani ei otettu todesta, mikä harmittaa suunnattomasti. Ehkä tämä olisi voinut olla ehkäistävissä minun kohdallani. Muutenkin tuntuu, että yleisestikään ehkäisevään työhön ei panosteta riittävästi. Kai se muka sitten on helpompaa korjata vaurioita jälkikäteen. Jää nähtäväksi, mitä traumoja noille omillekin lapsille tästä syksystä ja talvesta on jäänyt.