Ihana isi.

Oli niin parasta, että isi tuli tänne, kun mä tarvitsin apua. Vaikka se ei tosiaan paljon puhu eikä pukahda, tajusin, kuinka tärkeä sille olenkaan. Ei olla kovin läheisiä, se on sellainen tyypillinen juro suomalainenn mies. Se sanoi heti äidille, että tulee tänne, vaikka viikonloppuna olikin mun mummon, isänäidin kasivitoset ja vaikka mökin sauna pitäisi rakentaa valmiiksi.

Oli ihanaa, että isi tuli tänne, vaikka se oli sitä mieltä, että stressaan vaan liikaa, että mulla on burn out, eikä uskonut, että tämä voisi olla jotain, mikä on ollut mulla aina. Eihän se todellisuudessa tiedä mitään mun elämästä, mitään siitä, mitä oon aiemmin tehnyt tai kokenut. Mistä tietäisikään, kun ei me puhuta. En mä puhu. Eikä se osaisi mitään sanoa.

Ihanaa on, että isi on sellainen tekemisen mies. Se rakentaa talon, mökin, rantasaunan, mitä vaan. Se laittoi mulle verhokiskon kattoon, porasi hyllyt seiniin, paikkasi pyöränkumin, tiskasi ja vei roskia. Sillä tavalla se osoittaa, kuinka se välittää. Ja vielä lähtiessään se sanoi, että toivottavasti oli apua siitä, että iskä oli täällä.

Voi, oli kyllä! Pelkästään se, että se ajoi tänne asti vain mun takia, merkitsee mulle niin paljon, etten varmaan koskaan osaa osoittaa riittävästi kiitollisuutta. Luulen, että niille äidin kanssa tuli melko yllätyksenä, kuinka heikoilla mä olen. Mä olen varmasti ollut niille aina se, joka pärjää. Isille se vanhin, josta ei ole koskaan ollut mitään huolta, äidille se toiseksi nuorin, se, jolla on järkeä.

Tiedä sitten, mitä lapsuusajan kriisejä nää on, mitä nyt kipuilen. Lääkäri kysyi multa, millainen perhe ja millainen lapsuus mulla on. En osannut sanoa muuta kuin että hyvä perhe, hyvä lapsuus. Kiinnostavinta olisi saada käydä läpi jonkun ammattilaisen kanssa koko mun elämä ja selvittää, mikä mussa on vikana. Se taitaa olla mahdoton toive toteuttaa, mutta väitän, että jostain hyvin kaukaa tämä mun itseinho ja hyväksynnän etsiminen miesten mielenkiinnon kautta kumpuaa. En tiedä.

Mutta isi on ihana ja olemassa mua varten. Rakas.