Isi lähti aamulla. Mua ahdisti jo silloin niin paljon, ettei tosikaan. Päivää kohden ahdistus ja pelko vaan kasvoi ja kasvoi. Sain sentään Pöpölle tehtyä soseita, mutta koko ajan piti kertoa itelleen, mitä pitää tehdä, ja rauhoitella. Otin pillerin. Se helpotti ehkä, en tiedä. Laskin tunteja, milloin lapset lähtevät isälleen. Jokainen pienenpieni vastoinkäyminen tuntui valtavalta. Totesin, ettei musta ole tähän.
Iltapäivällä tuli ystävä kylään. Juotiin teetä, juteltiin. Jossain vaiheessa tajusin, että mulla on oikeasti aika hyvä olo. Se johtui ystävästä, ei pilleristä. Ihanin ystävä hän on. Lähtee vaan mun kannalta valitettavasti Prahaan 7 kuukaudeksi. Toisaalta innostuin kovin, että menisin häntä ja poikaystäväänsä sinne moikkaamaan. Lentolippujen hinnat vaan ovat täältä Pohjolan perukoilta melko suolaiset. Pitkä viikonloppu poissa täältä ilman lapsia tuntuisi niin luksukselta.
Kyllä mä vaan olen niin onnekas, että mut on ympäröiny niin valtavan ihanat ihmiset. Jos en itse jaksa, tiedän, että he kantavat ja pitävät hengissä. Sellaista onnea ei valitettavasti ole kaikille suotu. Vuosien saatossa ystävien lukumäärä on vähentynyt, mutta laatu parantunut. Tiedän, että jokaiseen heistä voin luottaa kuin kallioon, että he tekisivät kaikkensa puolestani. Niin kuin minäkin heidän puolestaan.
Nyt on maman vapaailta. Mies haki lapset ja tuo heidät takaisin huomenna joskus puolenpäivän aikaan. Siihen asti saan olla itsekseni. Toivottavasti en ahdistu, vaan värjään hiukset ja nukun. Olen vain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti