Voi helvetti, miten paska fiilis. Ei ahdista, ei masenna, vituttaa vaan. Miksei se elämä vain voinut olla helppoa? Oisin vaan rakastunut johonkuhun, oltais menty naimisiin, saatu lapsia, oltais onnellisia? Niin perkeleen hankalaa kaikki ja inhottaa.
Isi on täällä vielä, ja odotan kuin kuuta nousevaa, että se lähtee. Että saan olla yksin. Isi on ihana, se tiskaa ja laittaa ruokaa ja vie naperoa kauppaan ja kaikkialle. Se ei paljon puhu, eikä olla juurikaan mun tilanteesta keskusteltu. Se vain on, mikä on aivan ihanaa. Mutta nyt kun on kohta viikon ollut 24/7 ihmisten ympäröimänä, haluaisi vaan olla.
Ja ärsyttää suunnattomasti, kun piti (tyhmä, tyhmä, tyhmä minä!) mennä ihastumaan siihen tyyppiin. Mun tosiaan pitäis, ois pakko unohtaa se, poistaa sen numero puhelimesta ja koko tyyppi Facebook-kavereista. Ei se mua halua, tällasta sekopäätä, puhumattakaan siitä, että mun pitäisi tosiaan keskittyä vaan itteeni ja oppia eka rakastamaan itseäni ennen kuin voin odottaa sitä muilta. Mutta silti mä niin haluaisin käpertyä sen kainaloon. Ja mua ärsyttää, että musta tuntuu tältä. Ja mua ärsyttää, että sen piti soittaa mulle silloin yhtenä iltana. Jos se ei ois soittanut, en ois ollu moksiskaan. Saatanan kusipää. Laitoin sille sunnuntai-iltana viestiä, että multa lähtee järki, jos en näe sitä pian. Ja kuinkas kävikään. Hah, oli pakko jakaa toi tieto sen kanssa. Se saatto mennä ihan pikkuisen vaikeaksi. Se lähti tänään Espanjaan. Katotaan, muistaako se mua enää, kun tulee takaisin.
Jos mä oisin tyttö vailla murheita ja huolia
lempisitkö silloin mut?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti