Pohja.

Tiistaina romahdin suoraan pohjalle. Edellisenä yönä olin nukkunut joten kuten, ja aamulla olo oli ihan ok. Ei hyvä, mutta ei nyt niin kovin huonokaan.

Soitin ystävälleni ja kerroin, mitä edellisenä iltana oli tapahtunut. Juteltiin, ja sanoin, että ajattelin soittaa kriisikeskukseen, sieltä kuulemma voisi saada keskusteluapua melko piankin. Soitin sinne. Ne on lomalla. Note to self: Älä flippaa heinäkuussa, kukaan ei vastaa. Soitin takaisin ystävälleni, ja hän patisti soittamaan mielenterveyspäivystykseen. Alkoi ahdistaa. Lupasin kuitenkin soittaa. Tuijotin puhelinnumeroa tietokoneen ruudulta puhelin kädessä viisitoista minuuttia ja soitin ystävälleni, että en pysty soittamaan sinne. Tärisin.

Ystäväni lupasi tulle meille soittamaan mun kanssa sinne. Siinä kohtaa olin jo aivan hajalla. Puhaltelin vain, etten alkaisi hyperventiloida. Sain soitettua ja jo keskiviikolle ajan. Ystäväni auttoi pakkaamaan tavarat, menisimme lasten kanssa heille evakkoon. En vain olisi pystynyt olemaan yksin. Hädässä ystävä tunnetaan.

Heidän luonaan vietettiin lasten kanssa kaksi yötä ja päivät päälle. Sain olla vain, mutta tärkeintä oli, että olin myös lasten kanssa. Oli turvallista olla, kun ei tarvinnut olla vastuussa mistään, mutta sai silti osallistua. En olisi selvinnyt yksin lasten kanssa mitenkään päin järjissäni.

Keskiviikkona kävin lääkärissä. Sain lääkkeet, että pystyisin nukkumaan, ehdottoman kiellon juoda alkoholia, käskyn syödä ja sitä rataa. Perjantaiksi sain ajan psykologille. Helpotti huomattavasti.

Torstaihin asti oltiin ystävällä ja eilen kotiuduttiiin. Mun isä tuli hätiin ja on meillä nyt sunnuntaihin. En vain uskaltaisi olla yksin lasten kanssa. Sunnuntaina yksi ystävä tulee kylään, maanantaina toinen neljäksi päiväksi. Päivät ja yöt on siis turvattu ensi torstaihin asti, jospa siihen mennessä olisi jo helpottanut.

Tänään kävin psykologilla. Siellä oli paikalla se sama sairaanhoitaja, joka oli keskiviikon lääkärikäynnillä, ja sitten se psykologi. Mitään suurempia juttuja siellä ei tapahtunut. Kerroin, mitä oli tapahtunut ja miten voin nyt.

Se tyyppikin on ollut ihan kivasti mukana. Sanoin sille, että feidaa mut nyt tai on sitten mukana loppuun asti.  Sanoi, ettei feidaa. Tajusin itse, että tässä kunnossa mun pitäisi keskittyä vaan ja ainoastaan itteeni ja unohtaa kaikki uudet tuttavuudet. Kun oppisin ensin tuntemaan itseni, niin voisin varmaan tutustua uusiin. No, en kuitenkaan halua siitä tyypistä vielä luopua. Vaikuttaahan se ihan mielettömän hyvältä tyypiltä, jos kerran jaksaa välittää jostain yhden illan baarituttavuudesta. Katsotaan.

Miehen kanssa ei olla nähty eikä puhuttu. Eilen laitoin sille viestiä, että haluaisiko se nähdä lapsia joku päivä, ja kerroin, mitä on tapahtunut. Ei kuitenkaan sovittu mitään. Miehen äidille kerroin tästä flippauksesta tiistaina, kun pyysin häntä katsomaan lapsia sen lääkärin ajan keskiviikkona. Se sanoi aavistelleensa jotain sellaista ja kysyi, tietääkö mieheni. Sanoin, ettei tiedä, koska ei olla puheväleissä sen takia, että ollaan erottu. Siitähän se sitten alkoi. Kuinka vaikeaa anopilla on nyt ollut, kuinka hän on joutunut meidän erilleenmuuton takia käymään puhumassa ammattiauttajalle ja kuinka nyt kun hän on yhdestä lokasangollisesta selvinnyt, niin heti tulee niskaan lisää. Mua alkoi vituttaa, ja ahdistus hävisi hetkeksi. Sanoin vain, että kysehän on kuitenkin mun ja miehen parisuhteesta, johon sillä ei kyllä ole osaa eikä arpaa. Vielä keskiviikkonakin miehen äiti jaksoi jankata, kuinka pitäisi käydä jossain puhumassa ja miten pari kertaa ei riitä vaan paljon, paljon enemmän pitäisi käydä. Ei se tajunnut, että ne puhumiset olisi pitänyt hoitaa aikaa sitten ja että se oli se sen poika, joka ei puhunut. En jaksanut edes sanoa mitään. Mä taidan nyt olla se paska akka, joka ei halua selvittää asioita, vaan jättää hänen poikansa. Ensimmäinen kysymys tai oikeastaan ensimmäinen asia, jonka anoppi sanoi, kun olin kertonut, että ei olla miehen kanssa enää yhdessä, oli että kai teillä on kaikki sopimukset edelleen voimassa? Ei mitään, että voi, onpa kurjaa, voi harmi, vaan ensimmäisenä mieleen juolahtaa, että en kai mä vie lapsia pois kaupungista. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, mieshän ei ole ollut lasten kanssa niin paljon kuin me sanallisesti sovittiin. Mummihan se lasten kanssa on, jos mä en ole.

Toivottavasti pohja on nyt saavutettu, ja tästä suunta olisi vain ylöspäin. Lääkkeiden avulla oon saanu nukuttua, oon jopa syöny ja saanu tehtyä asioita. Usein ahdistaa, mutta yritän vakuutella itselleni, että ei ole mitään hätää ja että olen turvassa. Ero miehestä laukaisi kriisin, jota oon kasvatellut monta, monta vuotta. Toivottavasti tästä pääsee vielä ylös.