Mä rakastan.

Mä rakastan tätä pientä hiprakkaa, jossa joutuuu katsomaan yhdellä silmällä, että kirjoittaa oikein. 

Rakastan sitä, että napero on köyttänyt puhelimen laturin pakastimen ja jääkaapin oveen niin, että äiti joutuu hiprakassaan pohtimaan, miten sen pakastimen saa auki. Rakastan sitä, että jouduin ihan käydä istumaan lattialle saadakseni sen solmun auki.
Rakastan sitä, että sain sen solmun auki. 

Rakastan sitä, että hiprakassa se aromisuola ei osu ihan niin justiinsa siihen leivän päälle. 

Rakastan sitä, että saan vaan olla niinkuin mä oon. Miettimättä mitään. Paitsi sitä yhtä poikaa, jonka tapasin tuossa männäpäivänä. Tällä hetkellä se tuntuu täydellisimmältä ikinä. Onneksi ihastun ja unohdan nopeasti. Mutta ei siitä mihinkään pääse, että mielessä vilahtaa "mitä jos". Varsinkin kun näin kahden päivän kokemuksella ihminen on osoittanut olevansa paljon enemmän kuin mitä ikinä odotin.


Mä rakastan sitä, että voin nyt käydä tupakalla miettimättä herääkö lapset. Mä rakastan sitä, että mä oon.


Mä rakastan sitä, että se poika saattaa soittaa mulle aamulla ja herättää mut. Mä rakastan sitä, että ehkä huomenna uskallan lukea tän blogin läpi ja nähdä, mitä mä oon joskus ajatellut. Mä rakastan sitä, että mulla on maailman ihanimmat ystävät. Mä rakastan sitä, että mä tutustun ihaniin ihmisiin.


Mä rakastan Jukka poikaa. Mä rakastan Chisua, jolla on aivan ihanat sanat. Mä rakastan PMMP:tä, joka laittaa mut tanssimaan tuolilla. Terassipöydästä ei olisi ollut tanssialustaksi. Mä rakastan sitä, että tulin kotiin, vaikka olisin päässyt ilmaiseksi jatkoklubille. Mä rakastan, että kerrankin pystyin ajattelemaan, että mitä helvettiä mä siellä teen. En mitään. Voi pojat, kunpa se poika haluais mut.