Taas.

Taas se on täällä. Paha olo. Minkään ei pitäisi olla vialla, mutta silti. Tänään on ollut todellinen masennuspäivä. Onneksi ihana ystävä kävi iltapäivällä piristämässä, mutta muuten oon vaan vellonut tässä pahassa olossa. Huono omatunto on kaikesta, ja ahdistaa vaan. Oon ollut naperon kanssa koko päivän, mutta äsken tajusin, että en oo oikeesti ollut sen kanssa, paikalla vaan en läsnä. Kamala, kamala äiti.

Tajusin myös, että jos pitäisin huomenna vapaaillan ja mies olisi naperon kanssa, en tiiä, mitä tekisin tai kenet pyytäisin seurakseni. Ei ole mitään paikkaa tai harrastusta, johon voisin mennä. Leffaan ehkä, mutta yksin? Aika masentavaa. Kurjaa huomata, että mulla ei ole tässä kaupungissa semmosia kavereita, joille voi soittaa muutaman tunnin varoitusajalla, että lähetäänkö leffaan. Ei niitä varmaan olisi kotikotonakaan, mutta täällä se masentaa. Siellä on sentään perhe ja sisarukset.

Huomasin myös ajattelevani, että "sitten kun". Sitten kun mulla ei ole enää paha olla, sitten kun jaksan lähteä ulos tästä asunnosta, sitten kun jaksan lähteä naperon kanssa puistoon, sitten kun vauva syntyy, mulla on parempi olo. Mitä jos ei tulekaan tuota "sitten kun"? Mitä jos tämä olo ei parane, mitä jos en jaksa lähteä asunnosta, mitä jos en jaksa lähteä puistoon? Pelottaa. Pelottaa ihan pirusti.

Soittaisi se perheterapeutti huomenna, niin voisin sille puhua tästä olosta. Nyt kun se kerrankin on päällä. Mun on niin vaikea "muistaa", miten pahalta tuntuu, kun ei tunnu pahalta. Mutta näköjään nämä olot seuraavat ja seuraavat toisiaan, pakkohan tälle on jotain tehdä.