Pommi.

Ja taas mennään alamäkeä sellasta kyytiä, ettei tosikaan. Mies on alkanut lyödä vetoa, on lyönyt ehkä jonkun kuukauden, pari. Siinähän lyö, jos lyö omilla ylimääräsillä rahoillaan ja jos ne rahat ei ole perheeltä pois. Niinpä niin. On se jotain voittanutkin, ja olen ollut tosi iloinen, että talous saatiin vihdoin suht tasapainoon, kunnes...

Eilen vai toissapäivänä sain tietää, että niiden viimeisimpien isojen voittojen jälkeen mies on pelannutkin suoraan luottokortilta. Laittamatta sinne luottokortille takaisin niitä pelattuja summia. En mä voinu alkuun uskoa koko juttua, ja meni kyllä kauan, et käsitin, mistä ja kuinka isosta hommasta täs on kyse. Monta sataa euroa, varmasti yli tuhatkin, muutamassa viikossa vedonlyöntiin. Eikä kyse ole edes omista rahoista. Idioottihan se on. Ja pahinta on se, että se anto tahalleen mun ymmärtää väärin. Kun kysyin summia, ne oli "muutamia kymppejä", ja tosiaan se, että luulin sen maksavan ne vedot omalta tililtään omista rahoistaan. Vitun idiootti minäkin.

Rahasta meillä on aina tullut riitaa. Mä stressaan siitä, kun sitä ei ole, ja mies tuhlaa, minkä ehtii.  Mä venytän penniä ja ostan halpaa tai jätän ostamatta, ja se ilmottaa joku päivä ostaneensa jotain tosi kallista. Aina sama homma. Tällä hetkellä mä pohdin päivät pitkät, mitä kaikkea voisin myydä kirpparilla ja mitä voisin tehä sinne myytäväks, että saatais vähän rahaa säästöön, ja sitten saan tietää, että toinen on pelannu pari tonnia luottokortiltaan. Ei mikään mieltä ylentävä fiilis, ihan kuin mua ei olis olemassakaan. Ihan kuin sillä, mitä mä yritän meijän rahatilanteen edestä tehä, ei olis mitään merkitystä. Mut ja mun yritykset voi näköjään vaan polkea maanrakoon.

Pahimmalta ehkä tuntuu taas se, kuinka kylmä mies mua kohtaan on. Eilen yöllä en pystynyt nukkumaan, ja mieskin valvoi vielä. Itkin, en huomiota herättääkseni vaan ihan vain sen takia, etten voinut olla itkemättä. Mies ei tehnyt mitään. Se jos mikä on kylmää. Tuntui niin pahalta, että se ihminen, jonka kanssa olen kuvitellut viettäväni loppuelämäni, voi olla niin tunteeton mua kohtaan. Ihan kuin mua ei olisi olemassakaan tai mun tunteilla ei olisi sille mitään väliä. Satuttaa niin kovasti.

Hiljaisuus on vallinnut tässä asunnossa. Vain pakolliset naperoon liittyvät keskutelut on käyty, ei mitään muuta. Jostain syystä en ole ollenkaan yllättynyt. Ei ole paljon tosin oltukaan kotona tai hereillä samaan aikaan tänään, nyt mies on töissä. Huomenna sama meno varmaan jatkuu. Niin kovasti sovittiin perheterapeutin luona, että jompikumpi aloittaa keskustelun viimeistään riidan jälkeisenä päivänä, hah sanon minä. Mies ei tasan avaa suutansa huomenna, ja muakaan ei kiinnosta. 

Kunpa vaan voisin pakata tavarat ja lähteä. Pääsisi kerralla eroon koko paskasta. Eihän tässä ole mitään järkeä enää. Sama kaava toistuu ja toistuu ja toistuu, ja joka kerta tuntuu pahemmalta. Tuntuu, ettei tästä enää voi päästä siihen, mitä ennen oli. On jo menty liian pitkälle. Pelkkää itkemistä ja pahaa oloa koko elämä, en mä jaksa enää. Haluaisin vain olla onnellinen.