Tiusk.

Kylläpä taas alkoi ottaa päähän, eikä siis tarvitse nukkua. Näköjään tämä blogi pysyy edelleen vain v*tutuksen purkukanavana. Kun menee hyvin, ei tule tekstiä yhtään, kun menee huonosti, tekstiä tulisi metritolkulla.

Pitkän aikaa meni mukavasti, eikä nytkään mitään suurensuurta kriisiä ole ilmassa, mutta ärsytyskäyrä alkoi taas uhkaavasti kohota. Mua ärsyttää niin suunnattomasti, kun toinen kiukuttelee kolistelemalla kaappeja ja paiskomalla ovia, mutta ei voi sanoa, mikä ottaa päähän. Itse vielä kiukustun todella helposti toisen kiukuttelusta, joten sitten äyskitään molemmat. Ja kun siltä kysyy, että mikä ottaa päähän, mitään vastausta ei saa, eikä siitä tiuskimisesta puhuta sen jälkeen. Ja sinne se sitten jää taas pieneksi möröksi mun mieleen.

Tästä puhuttiin juuri siellä perheterapeutilla. Että ne riidat, pienetkin, pitäisi puhua auki ja selväksi, mutta kun ei. Niin ei. Minkä sille voi. Sitten niitä on kohta taas iso kasa niitä pieniä, selvittämättömiä juttuja, ja yhtenä kasana ne ei olekaan enää mitään pieniä. Raivostuttavaa. Itse haluaisin saada tämän jutun ihan oikeasti toimimaan, ettei tarvitsisi tänne mieltään purkaa, mutta minkäs teet, kun toinen ei ole valmis muuttumaan. Musta tuntuu, että hyvin tsempattiin tämä kuukausi, mutta nyt taitaa alkaa taas lipsua. Ja mä en haluaisi sitä, en ollenkaan. Tuntuu pahalta, kun tuntuu siltä, että tästä suhteesta ei kuitenkaan saa täysin sitä, mitä haluaisi parisuhteelta saada. En haluaisi tuntea niin. Enkä tietenkään tarkoita, että unelmieni parisuhde olisi sellainen, jossa elämä olisi yhtä päivänpaistetta eikä riitoja olisi ikinä, ei. Kyllähän erimielisyydet ja riidat kuuluvat parisuhteeseen niin kuin mihin tahansa muuhunkin suhteeseen, mutta jotain tästä meidän jutusta tuntuu puuttuvan. En vain tiedä, mitä ja miten sen tähän voisi saada.

Ahdistaa. Ja ahdistaa myös se, että nyt sanoin ääneen, että tältä musta tuntuu. Nyt se on todellista. Aiemmin sen tunteen on voinut unohtaa tai olla huomioimatta, mutta nyt se on tässä tietokoneen ruudulla näkyvissä. Toki vielä poispyyhittävissä, mutta taidan antaa sen olla. Voihan olla, että joku päivä luen sen ja totean tunteen menneen pois. Tai sitten luen sen ja ihmettelen, miksen ole sanonut sitä aiemmin.

Perheterapeutin pitäisi soitella kai tällä viikolla. Tai sitten ensi viikolla. Sen kanssa sovittiin, että käydään vielä elokuun aikana sen juttusilla. Mun pitäisi puolestani soitella neuvolapsykologille. Viime viikon neuvolassa otin puheeksi tämän mun mielialan, ja täti/tyttö antoi numeron, johon soitella. Fiilis ei ole kyllä vähään aikaan vaipunut niin epätoivoiseksi kuin mitä se alkukesästä oli, mutta eipä tässä ihan onnensa kukkuloillakaan ole. Miljoona muutakin asiaa pitäisi hoitaa ja miljoonaan muuhunkin paikkaan soittaa huomenna. Saa nähdä saanko mitään aikaiseksi.