Kaikkea kuukaudessa.

Uusi koti tuntuu jo kodilta. Tavallaan. Tai kodilta se alkoi tuntua silloin, kun mies tuli ensimmäistä kertaa muuton jälkeen meidän kanssa hengaamaan. Ensimmäinen viikko oli aika kamala. Miljoona kertaa mietin, oliko tämä oikea ratkaisu ja voisiko entiseen vielä palata jotenkin. Huojentavaa oli huomata, että sen viikon ajan olin rehellisesti ja vain ja ainoastaan surullinen. Masennus pysyi poissa. Surin itseni, miehen ja ennenkaikkea lasten puolesta. Meidän puolesta.

Nyt jo tiedän, että ratkaisu oli ehdottoman oikea. Näin on niin paljon parempi olla. Tavataan miestä lähes päivittäin, se ottaa lapsia hoitoon päiväksi ja jopa yöksi. Sillä on avaimet meille, ja se saa tulla omilla avaimillaan sisään. Onhan tässä vielä korjattavaa, eikä tämä ihan näinkään voi jatkua, mutta se ratkaisu saa sitten odottaa aikaansa.

Masennus on pääosin pysynyt poissa, mutta on niitä huonojakin päiviä välillä. Oon huomannut, että pahin olo tulee silloin, kun itellä on kaikki hyvin, mutta jollain muulla huonosti tai jos pitää jonkun toisen puolesta olla huolissaan. Mua huolettaa miehen taloudellinen ja sitä kautta muu pärjääminen, ja lisäksi oon tosi huolissani äitini terveydestä. Mies kertoi, että sillä on taas laskuja enemmän kuin tuloja, ja vaikka tiiän, että se pärjää aina eikä ite murehdi, niin mä murehdin sen puolesta sitten. Äiti puolestaan on taas alkanut vähän flippailla eikä millään meinaa mennä lääkäriin. Ties mikä Alzheimer tai aivokasvain sillä on. Pelottaa. Olisi niin paljon helpompaa, jos tietäisi, mikä sillä on. Paniikkihäiriökohtauksiin se sai lääkkeet silloin talvella, mutta en tiedä. Muisti sillä on huonontunut, sille tulee muistikatkoksia, välillä se on ihan pihalla. Mutta ei se kai aio mennä lääkäriin. "Ei mua mikään vaivaa. Ei tarvi olla huolissaan." Ei varmaan vaivaa juu. Sehän on ihan normaalia herätä päiväunilta tietämättä, mikä päivä on tai kenen synttärit on seuraavana päivä tai istua aamupalapöydässä eikä tiedä, kenen vauva istuu syöttötuolissa pöydän päässä. Niin ja kaiken lisäksi unohtaa, että mitään tollasta on koskaan tapahtunut. Mutta ei kai sitä väkisinkään voi sinne lääkäriin raahata. Ja toisaalta äiti kyllä sielläkin vähättelisi omia oireitaan ja sanoisi, että ei sitä mikään vaivaa.

Olin lasten kanssa pari viikkoa etelässää reissussa. Silloin se äitikin alkoi sekoilla, kun oltiin oltu puoltoista viikkoa. Kesällä pitäisi mennä kuukaudeksi, joten onko se taas sairaalakeikka sitten? Ihanaa oli olla vaan kotikotona ja poissa näistä ympyröistä. Nyt on kamala rahapula, kun menin sitten shoppailemaan ja tuhlaamaan kaikki rahat. Lapsellisesti ajattelin, että siistiä säästää rahaa, kun menee äidin lihapadoille pariksi viikoksi, mutta my ass. Kesän reissun jälkeen oon varmaan vararikossa. Oli ihanaa olla tekemättä mitään ja tavata silloin tällöin ihania, rakkaita ihmisiä. Olen kyllä niin onnekas, kun mulla on ympärilläni niin ihania läheisiä. Vaikka ne ovatkin kaukana, niin tiedän niiden kuitenkin olevan siellä.

Kyllä siellä etelässä tapahtuikin. Oli ristiäisiä, Lapsimessuja, vappubrunsseja, synttäreitä, pari baarireissua, shoppailua. Kaikkea ihanaa. 

Sen päätin, että naperon kanssa en enää ikinä lähde Lapsimessuille ja itse en enää ikinä lähde mihinkään messuille. Napero oli niin kauhukakara siellä, ettei mitään järkeä, ja sitä kauhukakaraa paimentaessani onnistuin hukkaamaan messuostokseni. Että toivottavasti ne PaaPii Designin julisteet näyttää hyvältä sun lastenhuoneen seinällä ja toivottavasti ne vihreät Metsolan sukkahousut näyttää hyvältä sun lasten päällä. Kylläpä otti päähän ensinnäkin oma tyhmyyteni, kun unohdin sen pussin jonnekin sitä kauhukakaraa vahtiessa, ja toisekseen se, että kuka ikinä sen pussin löysikään, ei voinut viedä sitä löytötavaroihin. Mietin itse, että Lapsimessut on ainakin semmonen paikka, josta mä en kenenkään ostoksia voisi hyvällä omallatunnolla viedä. Joku voi. Ärsh. Mutta ei siis messuja enää meille, kiitos.

Helsinki oli ihanan keväinen. Jotenkin rakastuin siihen kaupunkiin taas. Enhän toki käynyt kuin siellä messuilla ja keskustassa pyörimässä, mutta voi että mä niin kaipaan sinne. Ystäväni järjesti meille äiti-lapsi-vappubrunssin, ja käytiin ihan Ulliksella piknikillä. Ihanaa ruokaa, skumppaa ja hyvää seuraa. Ja mikä parasta, ystäväni ja hänen miehensä kaitsivat lapsia sillä aikaa, kun me kaksi äitiä paistattelimme päivää ja nautimme skumpasta. Edelleen olen niin kiitollinen ystävistäni. Ihanaa oli myös käydä ihan ypöyksin shoppailemassa. Kotona oli kamala huutokonsertti, kun huikkasin vaan äidilleni, että mä meen nyt, hyppäsin auton rattiin ja lähdin. Viime vuosina ei oo tullut kovin paljon Helsingissä käytyä, johtuisikohan tästä pohjoisesta sijainnista. Nyt kuitenkin kävin sellaisissa kaupoissa, joissa kävin joskus yläasteikäisenä aina, kun olin Helsingissä. Ja suurin osa niistä kaupoista oli vielä tismalleen samalla paikalla. Rahaa meni, mutta eihän se koskaan tilillä muutenkaan pysy.