Kummityttöni ristiäisiä vietettiin etelän reissumme aikana. Koska en itse kuulu kirkkoon, en tietenkään päässyt "oikeaksi" kummiksi, mutta kuitenkin kummityttöni äidille oli tärkeää, että tulisin juhliin ja seisoisin kasteen aikana siellä, missä muutkin kummit. Pappi oli antanut ystäväni ymmärtää, että kirkkoa ei tippaakaan kiinnosta me kirkkoon kuulumattomat kummit, vaan ainoastaan niillä "oikeilla" kummeilla on jotain merkitystä. Eipä se etukäteen minua haitannut, pääasia oli, että ystäväni halusi minut paikalle siunaamaan kaunista tytärtään.
Itse kastetilaisuudessa tunsin oloni todella toisen luokan kansalaiseksi. Pappi ei koko puheensa aikana vilkaissutkaan minuun tai toiseen kirkkoon kuulumattomaan kummiin. Ei vahingossakaan. Lateli pitkät pätkät perheen ja kummien merkityksestä ja tärkeydestä ja jossain sivulauseessa mainitsi jotain tyyliin "on kiva, että on ystäviäkin" ja vilkaisi meitä kahta mustaa lammasta.
Olo oli aika epätodellinen. Aikaisemmin en ole ikinä ollut tilanteessa, jossa se, mihin uskon tai mihin en usko, määrittäisi minut jonkun silmissä niin paljon huonommaksi tai arvottomammaksi kuin muut. Tuli kyllä todella typerä olo, kun seisoin siellä ja olin kuin ilmaa.
Kun kerroin asiasta teologiaa opiskelevalle ystävälleni, hän oli todella pöyristynyt papin käytöksestä. Tämä ystäväni on jos nyt ei aivan uskovainen, niin ainakin hyvin uskonnollinen, mutta silti niin ihanasti jalat maassa ja tässä maailmassa. Hän kertoi, että omassa hänen seurakunnassaan kirkkoon kuulumattomille kummeille annetaan tismalleen samat kummitodistukset kuin kirkkoon kuuluvillekin. Näiden kahden seurakunnan välillä on tuskin kahtakymmentä kilometriäkään, joten miten niin erilaiset käytännöt ovat mahdollisia? Mitä se kertoo tästä "meidän" kirkosta, jos jokaisen papin oma näkemys vaikuttaa niin selkeästi kirkon toimintaan? Ystäväni totesi myös, että seurakunta ei ole palvelemassa papin näkemystä, vaan päinvastoin. Papin pitäisi toteuttaa seurakunnan näkemystä, tässä tapauksessa siis pienen tyttölapsen vanhempien näkemystä.
Harmittaa myös suunnattomasti kummityttöni vanhempien puolesta, koska heille me kaksi kirkkoon kuulumatonta kummia olimme ne "ykkösvalinnat", ja tavallaan omalla käytöksellään pappi väheksyi vanhempien päätöstä siitä, ketkä heidän mielestään ovat hyviä ihmisiä kasvattamaan ja opettamaan heidän lastaan. Tuntui melkein siltä, että papin mielestä me olimme lähes saatanasta seuraavia eikä meitä missään nimessä pitäisi päästää sen pienen tyttövauvan lähelle.
Onneksi en tämän enempää välitä kirkosta, joten en edelleenkään koe joutuvani helvettiin, vaikka en kirkkoon enää kuulukaan. Ja onneksi pieniä (ja isoja) lapsia voi kasvattaa hyviksi ihmisiksi ilman kirkkoa ja uskontoakin. Tuolle pienelle tytölle aion olla maailman paras kummi, vaikka joidenkin mielestä en sellainen ole ollenkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti