Miten sitä voikaan aina menettää hermonsa? Ja miksi?
Tänään on taas ollut ihan kökkö päivä. Missään vaiheessa se ei ole oikein parantunut. Hermot on menny monesti. Ensin aamupuurolla, kun se ei naperolle maistunut. Sitten lounaalla, kun sekään ei naperolle maistunut. Sitten vielä päivällisellä, kun sekään ei maistunut. Hitto, että ottaa päähän, ja tietenkin vielä piti se kiukku purkaa lapseen. Puuh. Miksi sitä kiukkuaan ei vaan voi niellä ja aikuisena todeta vain rauhallisesti, että et sitten syö? Ja nyt tän päivän viimeinen niitti oli nukkumaanmeno. Miksei sitä vaan voi aikuisena olla hermostumatta siitä, että lapsi ei käy nukkumaan? Jotenkin vain kai odotan niin kovasti sitä hetken omaa aikaa, että haluaisin, että lapset sammuu kuin napista painamalla. Ja eihän ne ikinä sammu, vaan nukahtaminen on yhtä pyörimistä ja hyörimistä.
Todellinen paska mutsi -fiilis tulee siinä, kun napero sanoo "ole äiti iloinen" ja "minä käyn nukkumaan, kun minä hejään, tinä olet taat iloinen." Kyllä osui. Siinä vaiheessa kyllä halittiin ja pussailtiin ja mun teki mieli itkeä. Mun tekee nytkin mieli itkeä. Voi itku.
Tän päivän täydellisyyttä on lisännyt se, että eilen takkikankaita leikatessani selkä meni aivan totaalisesti jumiin. Vihlaisi niin kipeästi tuolta jostain alaselän ja ristiselän tienoilta, että meinasin kaatua istualtani. Jotenkuten sain kivun laantumaan illalla ja uskalsin mennä nukkumaan. Eniten pelotti se, että en pääse enää sängystä ylös, kun siihen kerran meen makaamaan. Tänään ei ole ollut paljon parempi. Sattuu ja jumittaa, eikä oikein uskalla tehdä mitään, kun pelottaa, että selkä menee täysin lukkoon uudestaan. Mies yritti sitä vähän venyttää, mutta tuntuu, että se vain pahensi kipua.
Ehkä se vaan on vaikea olla hyväntuulinen ja iloinen, kun sattuu niin saatanasti. Menisin nukkumaan, jos uskaltaisin käydä makuulleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti