Sama eilinen meininki jatkuu. Napero ei syö, ja mulla palaa kiinni. Mä en vaan jaksa. Jatkuvasti saa tapella ja taistella joka helvetin asiasta. Ja joo, tiiän, se on vähän yli kaksjapuolvuotias, sen kuuluu olla just sellanen, kun se on.
Mut ei helvetti, kun ei oma pää kestä. Mä niin vaan haluaisin mun vanhan elämän takaisin, palata ajassa joku kuus vuotta taaksepäin. En tapais koko miestä ja voisin tavata jonkun kunnollisen ihmisen, jonka kanssa viettää loppuelämä. Vituttaa suorastaan kattoa jotain Facebook-kuvia ja -statuspäivityksiä, kun kaikki, siis ihan kaikki, vanhat opiskelukaverit ja ne tyypit, jotka oli aina samassa baarissa vanhassa kotikaupungissa, menee naimisiin. Eihän sen pitäis tietty mua liikauttaa mitenkään, ainakaan negatiivisessa mielessä, mut niin vaan se tuntuu paskalta ja oon niin kateellinen.
Vituttaa tää oma elämä, kun se on, mitä on. Lapset on tietenkin niin ehdottoman tärkeitä ja parasta, mitä mulle on ikinä tapahtunut, mut ois tää juttu kyllä toisinkin voinut mennä. Vituttaa myös mies, kun sillä menee aina omat menot lasten edelle. Toki ymmärrän työt ja sellaset pakolliset, mutta harrastusmenoja vois siirtää tai lykätä, että ois lasten kanssa. Argh. Eihän mulla oo ees mahollisuutta alkaa harrastaa mitään, kun miehellä on omat työnsä ja siihen päälle harrastukset. Mä voisin harrastaa sit joskus yöllä. Mutta lapsetkaan ei oo molemmat ikinä miehen luona yökylässä. Sama meininki jatkuu, vaikka asutaan erillään. Jos mua ei ois, joutuis mieskin vähän priorisoimaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti