A holiday from Hell.

Tätä lomaa odotin aivan sata lasissa ja jo nyt, vähän yli viikon oleskelun jälkeen, oon täysin valmis lähtemään himaan. Ihanaa on ollut, kun on saanut olla ja mennä sekä tavata ihania, rakkaita ihmisiä, mutta voi helvetti, että alkaa ottaa päähän, kun mikään ei suju kotirutiinien mukaisesti. Isompi ei syö eikä nukahda, pienempi ei nukahda. Joka hemmetin ilta älytöntä vääntöä nukkumisen kanssa, ja tänään paloi totaalisesti hermo. Siinähän valvovat, mun mielenkiinto loppui. 

Oon ollut totaalinen paska mutsi, ja napero jo eilen illalla totesikin, että "titten kun tinä olet pikkutyttö ja minä olen ito ja tinä ei nuku, minä lähten tättä hooneetta poit ja tinä itket ja minä tanon nyt tiimät kiinni ja jot tinä ei laita tiimiä kiinni, minä lähten tättä hooneetta poit." Touché.

Aivan kamala äiti, ja taas ties mitkä traumat tuo isompi saa, kun äiti on niin ilkeä. Mutta kun hermo ei kestä, niin se ei kestä. Katoin jo lentojen hinnat, että lähetään kotiin täältä, kun en vaan jostain syystä pärjää lasten kanssa täällä. Oli niin törkeän kallista, että junalla mennään, jos mennään. Lapset riekkuu ja hilluu päivät pitkät pihalla, joten luulisi illalla väsyttävän, vaan ei. Kai se on se, kun täällä on niin kivaa olla. Naperokin sanoi yksi ilta mummolle, että on niin kivaa olla mummolassa.

Mies oli meidän kanssa täällä nyt viikon verran ja tänään se lähti kotiin. Jotenkin haikea fiilis siitäkin ja surettaakin jopa. En tiedä, miksi. Kai se oli elämä niin paljon helpompaa, kun se oli täällä. Yhtenä iltana nukutustaistelun (ja hermojen menettämisen) jälkeen totesin miehelle, että musta ei vaan meinaa olla tähän. Se sanoi, että ymmärtää kyllä ihan täysin, koska jostain syystä napero on ollut aivan mahdoton täällä. Ehkä sillekin siis ensimmäistä kertaa kolahti se, että millaista noiden kanssa on olla 24/7. Sehän on kuitenkin viimeiset pari vuotta pari kuukautta päässyt aivan törkeän helpolla, kun ei ole lapsia tavannut kuin muutaman tunnin päivässä, jos sitäkään. Ehkä mä olenkin joku supermutsi, kun mieskin sanoo, ettei varmasti helppoa ole.

Lukuun ottamatta näitä jokailtaisia taisteluita isomman ja pienemmän kanssa loma on ollut ihana. Ollaan juhlittu kuusikymppistä mummoa, 29-vuotiasta minua ja muutenkin vietetty lapsivapaata ystävien seurassa. Ja sitten lasten kanssa ollaan juoksenneltu takapihalla ja puistossa, pyöräilty, tavattu muita lapsia ja vauvoja; lomailtu. Ihanat säät on ainakin tähän asti sattunut, ja kyllähän tämä mutsi jo olkapäänsä, selkänsä ja rintansa onnistui polttamaan. Perussettiä siis.

Osittain kaipaan jo kotiin, mutta osittain taas en ikinä haluaisi palata sinne. Mutta pakkohan noi yhet on jotenkin saada nukahtamaan iltaisin lasten aikaan.

Tänään lähdetään.

Kuusi pitkää tuntia, ja sitten me istutaan lentokoneessa. Vielä on pakkaamatta, tiskaamatta ja käymättää ystävien luona katsomassa Risto Räppääjää. Kyllä tässä vielä ehtii. Viikon paras päivä tämä kyllä. Ihanaa päästä kotikotiin ja kesän viettoon.

Parasta.

What a mess.

Tätä mutsia ei kyllä pitäis päästää alkoholin kanssa tekemisiin. Huh. Äitien vapaailta oli mitä mainioin: loistavaa seuraa, loistavaa juomaa, loistava fiilis. Baarissa aloin jutella jonkun mukavan nuoren pojan kanssa. Saatoin avautua elämästäni tai sitten en. Lapsistani kerroin ainakin. Sillä lainilla kun saa hyvin usein karkotettua kaikki kaksilahkeiset. Tätäpä ei, ja jostain syystä annoin sille vielä puhelinnumeronikin.

Poikahan sitten tekstaili eilen ja pyysi kahville. Krapuloissani lupasin, että voitaisi mennä, kun palataan reissusta, mutta ihan vain kavereina. Tänään kun oon sitä hommaa miettinyt enemmän, niin päätin lyödä stopin koko tutustumiselle. Poika oli tosi pahoillaan, oli ehkä vähän jo ihastunut, kun sanoi, että aina elämä potkii, mutta ehkä se joskus lakkaa potkimasta.

Voi itku, että tuli paha mieli, kun toista sillä tavalla loukkasin. Yritin selittää, että tähän elämäntilanteeseen ei vaan sovi uudet ihmissuhteet ja että en halua yhtään enempää sotkua elämääni. Meniköhän raukalta nyt kokonaan usko naisiin? Hirmu pahalta tuntuu kyllä.

Mutta kaikesta huolimatta jäi kiva kutina vatsanpohjaan, kun kerrankin tunsi olevansa jotain muuta kuin pelkkä äiti. Ja ehkä en olekaan niin kamala vanha haahka ja täysin menetetty tapaus, kun nuoret pojat huomoivat. Tällä jaksaa taas pestä niitä kakkapyllyjä ja herätä öisin sataan kertaan, kun tietää, ettei se ole koko elämä. Ja että jossain vaiheessa saattaakin löytää rinnalleen hyvän ihmisen, jonka kanssa saa viettää hyvän loppuelämän. Onko se sitten oma mies vai joku toinen, sitä en tiedä.

School's out.

And mommies, too. Tänään on kauan odotettu äitien vapaailta. Rakas ystäväni, rakkaan kummityttöni rakas äiti saa tänään ensimmäisen vapaailtansa kolmeen ja puoleen kuukauteen ja ensimmäisen alkoholillisen vapaaillan vuoteen. Mitäpä muuta minä voin tehdä kuin lähteä seuraksi? Tällä kertaa yritetään mennä lyhyen kaavan kautta ja ajoissa kotiin nukkumaan. Saa nähdä, miten mutsien käy ja kuinka paha päivä huominen on. Pääasia kuitenkin on, että saadaan pitää hauskaa loistavassa seurassa.

Sää ei ihan ole meidän puolella, joten ihanat puistosiiderit ja terassit saadaan unohtaa. Melkein tekisi mieli kaivaa oma ylioppilaslakki naftaliinista ja pistää päähän juhlavuoden kunniaksi. Onhan siitä jo kymmenen vuotta, kun sen ensimmäistä (ja tähän asti viimeistä) kertaa päähäni sain laittaa. Lakki taitaa tosin olla jossain paikassa nimeltä jemma, joten tähän hätään sitä tuskin löydän. Jos olisi aiemmin tajunnut, olisin voinut sen jostain kaivaa esiin, ja jos olisin aiemmin tajunnut, oltaisi voitu järjestää varjo-yo-bileet tälle päivälle, saman verran vuosia kun meillä on tosta yhdestä elämän rajapyykistä kulunut. Oispahan ollut huippua. Nyt on kuitenkin tyydyttävä ihan perinteiseen istuskeluun ja ehkä jopa tanssahteluun. Mutta on meillä sentään skumppa kylmässä ja mansikoitakin voi sulattaa pakkasesta.

Oi elämää.

Kesäkuu.

Miten voi olla jo kesäkuu? En ymmärrä, mihin tää koko kevät on mennyt. Onneksi aika on kai kaikilla muillakin mennyt yhtä nopeasti, etten mä vaan oo keulinut ja kuluttanut huomaamattani monta kuukautta elämästäni.

Tämä kevät oli kyllä sellainen, jollaista en koskaan uskonut kokevani. En koskaan uskonut, että oltaisi miehen kanssa muutetu erilleen ja että musta tulisi yksinhuoltaja. Niin surullista. Mutta toisaalta valoa kohti ollaan menty koko ajan niin käytännössä kuin kuvainnollisestikin. Elämä alkaa pikkuisista rahahuolista huolimatta hymyillä ja ajoittain jopa tuntuu siltä, että masennus olisi kohta selätetty. Vielä en ole saanut aikaiseksi soittaa lääkärille ja keskustella lääkityksen vähentämisestä, mutta sekin aikanaan. Loman aikanahan sekin olisi hyvä hoitaa, kun varmaan masennusoireet puskee taas päälle, kun lääkeannostusta pienennetään.

Malttamattomana odotan ensi viikolla alkavaa reissua. Ihanaa päästä taas kotikotiin pitkäksi aikaa. Vastahan kuukausi sitten me sieltä tultiin, mutta tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus. Odotan mökkeilyä, puistoilua, rantsussa makoilua ja kaikkia niitä ihania ihmisiä, jotka siellä etelässä ovat. Huippua on myös se, että ihana Ruotsissa asuva ystäväni lomailee Suomessa samaan aikaan kuin me ollaan etelässä. Näkee sitäkin pitkästä aikaa. En malta odottaa.

Tyhmästä päästä kärsii koko talous.

Puuh, rahahuolia. Huoli siitä, kun sitä rahaa ei ole. Kiitos mun impulsiivisuuteni (onko toi muka joku sana?). Aina, kun oon kaupassa ja näen jotain ihanaa, mun on pakko ostaa se. Varsinkin nykyään. Oon melkonen shoppailija, kun kuvittelen olevani varoissani. Sitten tällasina "palkkapäivinä" huomaan, että hups, ei sitä rahaa jääkään yhtään ja laskupino vaan kasvaa. 

Eilenkin huomasin, että Finlaysonilla oli eilen viimeistä päivää muumi-kankaista 40 prosentin ale, oli pakko ostaa neljä metriä Iltamuumia lastenhuoneen verhoiksi. Ihan kuin sitäkään rahaa ei olisi voinut muuhun käyttää. Ja ihan kuin lastenhuoneessa ei olisi jo verhoja. Mutta kun oli niin halvalla. Metri ilmaseks, mieti sitä.

Väitän, että suurin syy tähän rahan tuhlaamiseen on se, että muutettin. Pakko saada kaikkea uutta ja ihanaa omaan kotiin ja laittaa vanhaa pois muistuttamasta entisestä. Sitten sitä onkin shoppailtu. Ikeaan paloi 500  euroa (!), kaikkea turhaa ja tyhjänpäivästä sieltäkin piti kantaa. Marimekolta hain keittiön pöydälle pöytäliinan, kun "halvalla sai". Jep. Yli 50 euroa yhdestä pöytäliinasta ei ole kovin vähän, mutta nytpä on liina, joka saa luvan kestää naperolle ja Pöpölle asti. Kovasti huvittais käydä etelän lomalla Kangastukusta hakemassa hirmuiset määrät taas kankaita, joita ei ehdi ommella että ois taas ommeltavaa. Hullun hommaa.

Mutta eipä nuo rahahuolet huolehtimalla ja murehtimalla häviä, joten turha kai niitä on miettiä. Kyllä sitä rahaa aina jostain sen verran ilmestyy, että pärjätään. Kun vaan pääsis eroon niistä lukuisista satunnaisista teekupposista ja pullista kahvilassa, heräteostoksista Henkkamaukalla, mun on pakko saada tää heti -kirppariostoksista (ihana vanha vihreä matkalaukku kirpparilta 18 euroa) ja tästä vois tehä jotain kivaa -romuista Sinooperista, niin talous olisi hyvin pian tasapainossa.


Kiroushan tuo oli, että muutettiin keskustaan. Kaikki on niin lähellä, että rahat ei riitä.

Ryömiäinen.

Pikku-Pöpönen alkoi eilen ryömiä. Nyt se etenee muutamia metrejä lelun perässä mittarimato-tyyliin. Hih, ihana rakas, niin iso poika jo. Tosin liikkumisharjoitukset ovat tulleet myös uniin, ja joka ilta saa olla poitsua kääntämässä selälleen, kun herra yrittää unissaan alkaa kontata. Silmät kiinni inisee ja heijaa itseään konttausasennossa. Reppana.

Elämä on taas ollut paljon parempaa viime aikoina. Joka päivälle on ollut jotain ohjelmaa, joten äiti on jaksanut olla vähän parempi. Ihanat lapset ovat myös tarjonneet äidille  hengähdyshetken keskellä päivää nukkumalla päikkärit samaan aikaan. Jotenkin ihanan rytmitettyä tämä meidän arki on ollu viime viikon ajan. Tän viikon jälkeen vaan loppuu naperon kerho, joten kesä meneekin sitten eri tavalla. Tosin viikon kuluttuahan me ollaan jo etelässä, ja siellä on aina omat juttunsa. Kun vaan jaksaisi itse pitää kiinni ulkoiluista ja muista menoista eikä jumahtaisi sisälle.

Eiköhän siitä hyvä loma tule. Ja paluu äitiyslomalta töihin sujuu leppoisasti: alkuun heti neljän viikon kesäloma, joten työmaa kutsuu vasta elokuun loppupuolella. Eipä haittaa, sillä tällaisia "lomia" ja kotona lusmuiluja ei enää tulevaisuudessa tule. Ja silloinhan se kesäkin on jo ohi, niin on hyvä istua töissä. Kun vaan tulisi ihana, pitkä ja kuuma kesä.

Ei vittu.

Sama eilinen meininki jatkuu. Napero ei syö, ja mulla palaa kiinni. Mä en vaan jaksa. Jatkuvasti saa tapella ja taistella joka helvetin asiasta. Ja joo, tiiän, se on vähän yli kaksjapuolvuotias, sen kuuluu olla just sellanen, kun se on.

Mut ei helvetti, kun ei oma pää kestä. Mä niin vaan haluaisin mun vanhan elämän takaisin, palata ajassa joku kuus vuotta taaksepäin. En tapais koko miestä ja voisin tavata jonkun kunnollisen ihmisen, jonka kanssa viettää loppuelämä. Vituttaa suorastaan kattoa jotain Facebook-kuvia ja -statuspäivityksiä, kun kaikki, siis ihan kaikki, vanhat opiskelukaverit ja ne tyypit, jotka oli aina samassa baarissa vanhassa kotikaupungissa, menee naimisiin. Eihän sen pitäis tietty mua liikauttaa mitenkään, ainakaan negatiivisessa mielessä, mut niin vaan se tuntuu paskalta ja oon niin kateellinen.

Vituttaa tää oma elämä, kun se on, mitä on. Lapset on tietenkin niin ehdottoman tärkeitä ja parasta, mitä mulle on ikinä tapahtunut, mut ois tää juttu kyllä toisinkin voinut mennä. Vituttaa myös mies, kun sillä menee aina omat menot lasten edelle. Toki ymmärrän työt ja sellaset pakolliset, mutta harrastusmenoja vois siirtää tai lykätä, että ois lasten kanssa. Argh. Eihän mulla oo ees mahollisuutta alkaa harrastaa mitään, kun miehellä on omat työnsä ja siihen päälle harrastukset. Mä voisin harrastaa sit joskus yöllä. Mutta lapsetkaan ei oo molemmat ikinä miehen luona yökylässä. Sama meininki jatkuu, vaikka asutaan erillään. Jos mua ei ois, joutuis mieskin vähän priorisoimaan.

Äiti on taas paska.

Miten sitä voikaan aina menettää hermonsa? Ja miksi?

Tänään on taas ollut ihan kökkö päivä. Missään vaiheessa se ei ole oikein parantunut. Hermot on menny monesti. Ensin aamupuurolla, kun se ei naperolle maistunut. Sitten lounaalla, kun sekään ei naperolle maistunut. Sitten vielä päivällisellä, kun sekään ei maistunut. Hitto, että ottaa päähän, ja tietenkin vielä piti se kiukku purkaa lapseen. Puuh. Miksi sitä kiukkuaan ei vaan voi niellä ja aikuisena todeta vain rauhallisesti, että et sitten syö? Ja nyt tän päivän viimeinen niitti oli nukkumaanmeno. Miksei sitä vaan voi aikuisena olla hermostumatta siitä, että lapsi ei käy nukkumaan? Jotenkin vain kai odotan niin kovasti sitä hetken omaa aikaa, että haluaisin, että lapset sammuu kuin napista painamalla. Ja eihän ne ikinä sammu, vaan nukahtaminen on yhtä pyörimistä ja hyörimistä.

Todellinen paska mutsi -fiilis tulee siinä, kun napero sanoo "ole äiti iloinen" ja "minä käyn nukkumaan, kun minä hejään, tinä olet taat iloinen." Kyllä osui. Siinä vaiheessa kyllä halittiin ja pussailtiin ja mun teki mieli itkeä. Mun tekee nytkin mieli itkeä. Voi itku.

Tän päivän täydellisyyttä on lisännyt se, että eilen takkikankaita leikatessani selkä meni aivan totaalisesti jumiin. Vihlaisi niin kipeästi tuolta jostain alaselän ja ristiselän tienoilta, että meinasin kaatua istualtani. Jotenkuten sain kivun laantumaan illalla ja uskalsin mennä nukkumaan. Eniten pelotti se, että en pääse enää sängystä ylös, kun siihen kerran meen makaamaan. Tänään ei ole ollut paljon parempi. Sattuu ja jumittaa, eikä oikein uskalla tehdä mitään, kun pelottaa, että selkä menee täysin lukkoon uudestaan. Mies yritti sitä vähän venyttää, mutta tuntuu, että se vain pahensi kipua.

Ehkä se vaan on vaikea olla hyväntuulinen ja iloinen, kun sattuu niin saatanasti. Menisin nukkumaan, jos uskaltaisin käydä makuulleni.

Kakkabonus.

Napero on ihan loistotyyppi. Mä puolestani oon vähän huolettomampi tyyppi enkä oo oikeen ikinä jaksanut stressata esimerkiksi kuivaksioppimista. Oppii, kun oppii. Ei se montaa päivää ekaluokalla kehtaa käydä koulussa vaipat housuissa. Napero on jo varmaan puolitoistavuotiaana viettänyt päivät ilman vaippaa, ja vaippa on laitettu päälle, kun on tullut pissa tai kakka. Potalle sitä oli turha edes ehdottaa. Ei halunnut, joten en pakottanut. Aika tarkalleen kaksivuotiaana keksi, että hän voisi pissata pottaan tai pöntölle. Äidille sopi kyllä.

Kakan puolestaan napero on aina halunnut tehdä vaippaan. Oon korviani uskomatta kuunnellut muiden äitien kertomuksia vauvoista, jotka ei suostu kakkaamaan vaippaan. Vau, ei meillä vaan. Ystävän pojalla on ollut jonkin aikaa käytössä pissatarra-plakaatti, eli jokaisesta pottaan tai pönttöön tulleesta pissasta saa tarran. Ajattelin, että ei meillä toimisi ikinä. Napero ei tee sitä kakkaa muualle kuin vaippaan, vaikka mitä yrittäisi. 

Noh, tänään totesin, että vaipat ovat tosi vähissä, joten kokeillaan. Tein jääkaapin oveen plakaatin, jossa lukee "KakkaBonus". Napero sai itse värittää kirjaimet. Kerroin, että jokaisesta pottaan tai pönttöön yrittämisestä saa yhden tarran ja onnistumisesta kaksi tarraa. Napero innostui ihan kympillä. Niin paljon itse asiassa, että vaihdoin sääntöjä kesken kaiken. Jokaisesta onnistumisesta saa yhden tarran. Kun on viisi tarraa, saa jotain kivaa. Pääsee uimaan tai Hoplopiin tai äiti ostaa jonkin lelun tai jotain muuta kivaa. Tämän päivän saldo on kolme tarraa: yksi tosi iso yrittäminen (yksi tarra oli pakko antaa niin antaumuksellisesta yrittämisestä), yksi kakka pottaan ja yksi pönttöön. Nyt se reppana yrittää ähistää sitä kakkaa joka kerta, kun käy vessassa.

Voiko tämä olla näin helppoa?

Tämän päivän (tai viime yön) lisäonnistumisena vielä vaipaton ja pissaton sänky. Unohdin laittaa naperolle vaipan, kun se kävi nukkumaan. Muistin sen, kun menin itse nukkumaan, mutta ajattelin, että kokeillaan. Nukuttiin ilmapatjalla, joka olisi helppo pestä, jos pissa tulee. Ei tullut.

Vau. Milloin mun niin pienestä kasvoi niin iso?