Ihastunut.

Siis voi älytön tätä tunnetta. En edes tiennyt, että näin voi tuntea. Tuntea jotain positiivista niin paljon, että oksettaa. Että ei pysty syömään. Että ei pysty ajattelemaan mitään muuta.

Tapasin sen tyypin tasan yhden kerran. Se asuu kaukana poissa. Ja silti mä oon niin ihastunut siihen, että järki meinaa lähteä. Koko jutusta ei varmastikaan tule mitään. Mulla on vielä asiat selvittämättä miehen kanssa. Viiden vuoden parisuhde lopettamatta. Mutta jotenkin tästä jutusta saan voimaa tehdä sen. Oonhan jo pitkään miettinyt, että pitäisi saada miehen kanssa asiat juteltua loppuun asti. Nyt musta tuntuu, että tänään teen sen. Mies tulee meille lapsenvahdiksi, että pääsen työkaverin kanssa syömään ja yksiin bileisiin. Sieltä kun kotiudun, toivon, että saan suuni aukaistua.

Aiemmin oon miettinyt,  uskallanko loppujen lopuksi ikinä päästää irti ja jäädä yksin. Nyt tuntuu siltä, että uskallan. Siitä oon sille tyypille ikuisesti kiitollinen.

Mä rakastan.

Mä rakastan tätä pientä hiprakkaa, jossa joutuuu katsomaan yhdellä silmällä, että kirjoittaa oikein. 

Rakastan sitä, että napero on köyttänyt puhelimen laturin pakastimen ja jääkaapin oveen niin, että äiti joutuu hiprakassaan pohtimaan, miten sen pakastimen saa auki. Rakastan sitä, että jouduin ihan käydä istumaan lattialle saadakseni sen solmun auki.
Rakastan sitä, että sain sen solmun auki. 

Rakastan sitä, että hiprakassa se aromisuola ei osu ihan niin justiinsa siihen leivän päälle. 

Rakastan sitä, että saan vaan olla niinkuin mä oon. Miettimättä mitään. Paitsi sitä yhtä poikaa, jonka tapasin tuossa männäpäivänä. Tällä hetkellä se tuntuu täydellisimmältä ikinä. Onneksi ihastun ja unohdan nopeasti. Mutta ei siitä mihinkään pääse, että mielessä vilahtaa "mitä jos". Varsinkin kun näin kahden päivän kokemuksella ihminen on osoittanut olevansa paljon enemmän kuin mitä ikinä odotin.


Mä rakastan sitä, että voin nyt käydä tupakalla miettimättä herääkö lapset. Mä rakastan sitä, että mä oon.


Mä rakastan sitä, että se poika saattaa soittaa mulle aamulla ja herättää mut. Mä rakastan sitä, että ehkä huomenna uskallan lukea tän blogin läpi ja nähdä, mitä mä oon joskus ajatellut. Mä rakastan sitä, että mulla on maailman ihanimmat ystävät. Mä rakastan sitä, että mä tutustun ihaniin ihmisiin.


Mä rakastan Jukka poikaa. Mä rakastan Chisua, jolla on aivan ihanat sanat. Mä rakastan PMMP:tä, joka laittaa mut tanssimaan tuolilla. Terassipöydästä ei olisi ollut tanssialustaksi. Mä rakastan sitä, että tulin kotiin, vaikka olisin päässyt ilmaiseksi jatkoklubille. Mä rakastan, että kerrankin pystyin ajattelemaan, että mitä helvettiä mä siellä teen. En mitään. Voi pojat, kunpa se poika haluais mut.

Bridesmaid.

Tänään päästiin tulevan rouvan kanssa vähän suunnittelemaan häitä. Saatiin tehtyä kutsumallit, kirjoitettua kutsujen teksti sekä hääinfo. Tuleva aviomies oli tyrmännyt kaiken. Heh. Ei tämä ihan niin helppoa tainnut ollakaan. Kaikkien kutsujen tulee kuulemma olla tismalleen samanlaisia (miksi?), väri oli väärä (vaikka aiemmin ihan oikea), mitään ylimääräisiä lippulappusia ei kutsujen mukana lähetellä (herra itse sitten varmaan vastailee puhelimeen, kun ihmiset soittelee ja kyselee mitä milloinkin hääjuhlaan liittyvää).

Noh, kyllä näihin kompromissit löydetään, mutta morsian oli vain hieman tympiintynyt. Mä luulen, että jos itse joskus päädyn naimisiin, erotaan sulhasen kanssa ennen häitä. Oon niin hirveä stressaamaan ja musta tulisi varmaan aivan kamala bridezilla. Siksi meenkin maistraatissa naimisiin ja lähden reissuun. Kaverit ja sukulaiset voi sitten järkätä ne bileet siiheksi, kun tullaan kotiin. Mun ei tarvitse huolehtia (stressata) mistään ja varmasti päädytään naimisiin.

Enää puuttuu vain se mies. Tuon oman miehen kanssa odotan vain päivää,  jolloin saadaan puhuttua tämä meidän juttu pois päiväjärjestyksestä. Aikaa ei vain sillä herralla tunnu löytyvän, kun on kaikkea mahdollista omaa menoa. Kurjinta tässä on se, että mies varmasti ajattelee meitä edelleen pariskuntana, kun taas mä liu'un ajatuksissani koko ajan vain lähemmäksi sinkkuutta. Tuntuu myös, että oma ahdistukseni ei päästä irti ennen kuin asiat on puhuttu selviksi. Tiiä sitten, auttaako sekään, mutta luulisin.


No ehkä tässä joku päivä lähiaikoina ehditään vähän keskustella. Yksi ilta melkein jo ehdittiin, mutta naperopa heräsi, ja ennen kuin se oli takaisin nukkumassa, mä olin horroksessa. Onhan tuo päivä huomennakin.

Kuinka äkäpussi kesytetään.

Kiukuttaa. Ärsyttää. Raivostuttaa. Tää on niin sama meininki heti, kun päästiin kotiin. Hermo menee pienimmästäkin, ja tällä hetkellä suunnatonta ärsytystä aiheuttaa se, että napero ei suostu päikkäreille. Toinen nukahti ja nukkui hyvin, kunnes isosisko herätti. Voi raivo.

Tämä mutsi tarvitsee näköjään joka päivä sen yhden pienen hetken, kun saa olla yksin, siis päivällä. Toisaalta kun napero ei nuku päikkäreitä, on pienen pieni mahdollisuus, että se on jo kasilta sängyssä ja unten mailla, ja mulla omaa aikaa sen jälkeen. Kunpa tuo yksi ystävä jo palaisi lomareissulta, niin olisi edes vertaistukea.

Mitään en edes saa aikaiseksi. Roikun taas vaan tietokoneella, vaikka loistavasti meni kuukausi lähes ilman nettiä. En tajua, mitä muka tein siellä kotikotona, kun en ollut tietokoneella. Puuh.

Kun nyt edes tämä kiukku lähtisi pois, niin olisi vähän kivempaa.

Loman loppu.

Sinne se loma sitten meni. Tänään tultiin takaisin kotiin. Surkeaakin surkeampi päivän alku, mutta ihana tästä tuli kuitenkin. Herätyskello soi klo 4.45, kun olin ehtinyt nukkua noin kaksi tuntia. Loput kamat kasaan, kohti Helsinki-Vantaata ja koneeseen. Kone oli maailman pienin purkki, sellainen potkurikone, joka vatkas ja veivas. Äidillä meinas iskeä paniikki, kun se tajusi, että koneeseen päästäkseen on kiivettävä noin seitsemän rappusta. Seitsemän! Se on melkein vähemmän kuin jos haluaa päästä meijän alaovelle. Miten sellainen miniatyyrikone voi mihinkään lentää? Rohkein mielin koneeseen, kyllä se ilmaan lähti. Naperon kanssa on muodostunut tavaksi, että annan sille pillimaidon, kun turvavöiden merkkivalo sammuu. Niin tälläkin kertaa. Vähän sen jälkeen kapteeni päätti "näyttää maisemia". Johtuneeko koneen pienuudesta, mutta kyllä tuntui mun päässä, että tasapaino lähtee. Naperolla myös. Vierestä kuului vain "äitiäitiäitii!", ja oksennus lensi kaaressa. Siivousepisodin jälkeen lento sujui hyvin, mitä nyt napero näytti vähän huonovointiselta.

Tuollaisen päivän alun jälkeen voisi kuvitella, ettei siitä päivästä kovin loistava voi tulla. Mutta mitä vielä! Sain puhelun eräältä ystävältä, jonka kanssa omasta mielestäni ei olla kovinkaan läheisiä, mutta ilmeisesti siitä huolimatta, että nähdään tai soitellaan melko harvoin, ollaankin aika hyviä ystäviä. Ystäväni kertoi varanneensa kirkon marraskuulle. Kun sain rauhoituttua siitä ilosta, hän yllätti vielä suuremmin. Ystäväni pyysi minua kaasokseen! Aloin itkeä ja nauraa samaan aikaan, ja voi että sitä fiilistä! Olen niin onnellinen tämän pariskunnan puolesta ja niin otettu siitä kunniasta, joka mulle tarjotaan. Apua! Heti alkoi mielessä pyöriä miljoona suunnitelmaa ja asiaa ja kaikkea. Nyt tulevan syksyn aikana nähdään, onko musta wedding planneriksi. Hih. Aivan huippua!

Lapsoset lähti isin kanssa mummilaan, ja mulla on sitä kuuluisaa omaa aikaa. Pesen pyykkiä, how cool. Lauantain häiden häälahja odottaa vielä väkertämistään, siihen siis keskityn seuraavaksi.

A holiday from Hell.

Tätä lomaa odotin aivan sata lasissa ja jo nyt, vähän yli viikon oleskelun jälkeen, oon täysin valmis lähtemään himaan. Ihanaa on ollut, kun on saanut olla ja mennä sekä tavata ihania, rakkaita ihmisiä, mutta voi helvetti, että alkaa ottaa päähän, kun mikään ei suju kotirutiinien mukaisesti. Isompi ei syö eikä nukahda, pienempi ei nukahda. Joka hemmetin ilta älytöntä vääntöä nukkumisen kanssa, ja tänään paloi totaalisesti hermo. Siinähän valvovat, mun mielenkiinto loppui. 

Oon ollut totaalinen paska mutsi, ja napero jo eilen illalla totesikin, että "titten kun tinä olet pikkutyttö ja minä olen ito ja tinä ei nuku, minä lähten tättä hooneetta poit ja tinä itket ja minä tanon nyt tiimät kiinni ja jot tinä ei laita tiimiä kiinni, minä lähten tättä hooneetta poit." Touché.

Aivan kamala äiti, ja taas ties mitkä traumat tuo isompi saa, kun äiti on niin ilkeä. Mutta kun hermo ei kestä, niin se ei kestä. Katoin jo lentojen hinnat, että lähetään kotiin täältä, kun en vaan jostain syystä pärjää lasten kanssa täällä. Oli niin törkeän kallista, että junalla mennään, jos mennään. Lapset riekkuu ja hilluu päivät pitkät pihalla, joten luulisi illalla väsyttävän, vaan ei. Kai se on se, kun täällä on niin kivaa olla. Naperokin sanoi yksi ilta mummolle, että on niin kivaa olla mummolassa.

Mies oli meidän kanssa täällä nyt viikon verran ja tänään se lähti kotiin. Jotenkin haikea fiilis siitäkin ja surettaakin jopa. En tiedä, miksi. Kai se oli elämä niin paljon helpompaa, kun se oli täällä. Yhtenä iltana nukutustaistelun (ja hermojen menettämisen) jälkeen totesin miehelle, että musta ei vaan meinaa olla tähän. Se sanoi, että ymmärtää kyllä ihan täysin, koska jostain syystä napero on ollut aivan mahdoton täällä. Ehkä sillekin siis ensimmäistä kertaa kolahti se, että millaista noiden kanssa on olla 24/7. Sehän on kuitenkin viimeiset pari vuotta pari kuukautta päässyt aivan törkeän helpolla, kun ei ole lapsia tavannut kuin muutaman tunnin päivässä, jos sitäkään. Ehkä mä olenkin joku supermutsi, kun mieskin sanoo, ettei varmasti helppoa ole.

Lukuun ottamatta näitä jokailtaisia taisteluita isomman ja pienemmän kanssa loma on ollut ihana. Ollaan juhlittu kuusikymppistä mummoa, 29-vuotiasta minua ja muutenkin vietetty lapsivapaata ystävien seurassa. Ja sitten lasten kanssa ollaan juoksenneltu takapihalla ja puistossa, pyöräilty, tavattu muita lapsia ja vauvoja; lomailtu. Ihanat säät on ainakin tähän asti sattunut, ja kyllähän tämä mutsi jo olkapäänsä, selkänsä ja rintansa onnistui polttamaan. Perussettiä siis.

Osittain kaipaan jo kotiin, mutta osittain taas en ikinä haluaisi palata sinne. Mutta pakkohan noi yhet on jotenkin saada nukahtamaan iltaisin lasten aikaan.

Tänään lähdetään.

Kuusi pitkää tuntia, ja sitten me istutaan lentokoneessa. Vielä on pakkaamatta, tiskaamatta ja käymättää ystävien luona katsomassa Risto Räppääjää. Kyllä tässä vielä ehtii. Viikon paras päivä tämä kyllä. Ihanaa päästä kotikotiin ja kesän viettoon.

Parasta.

What a mess.

Tätä mutsia ei kyllä pitäis päästää alkoholin kanssa tekemisiin. Huh. Äitien vapaailta oli mitä mainioin: loistavaa seuraa, loistavaa juomaa, loistava fiilis. Baarissa aloin jutella jonkun mukavan nuoren pojan kanssa. Saatoin avautua elämästäni tai sitten en. Lapsistani kerroin ainakin. Sillä lainilla kun saa hyvin usein karkotettua kaikki kaksilahkeiset. Tätäpä ei, ja jostain syystä annoin sille vielä puhelinnumeronikin.

Poikahan sitten tekstaili eilen ja pyysi kahville. Krapuloissani lupasin, että voitaisi mennä, kun palataan reissusta, mutta ihan vain kavereina. Tänään kun oon sitä hommaa miettinyt enemmän, niin päätin lyödä stopin koko tutustumiselle. Poika oli tosi pahoillaan, oli ehkä vähän jo ihastunut, kun sanoi, että aina elämä potkii, mutta ehkä se joskus lakkaa potkimasta.

Voi itku, että tuli paha mieli, kun toista sillä tavalla loukkasin. Yritin selittää, että tähän elämäntilanteeseen ei vaan sovi uudet ihmissuhteet ja että en halua yhtään enempää sotkua elämääni. Meniköhän raukalta nyt kokonaan usko naisiin? Hirmu pahalta tuntuu kyllä.

Mutta kaikesta huolimatta jäi kiva kutina vatsanpohjaan, kun kerrankin tunsi olevansa jotain muuta kuin pelkkä äiti. Ja ehkä en olekaan niin kamala vanha haahka ja täysin menetetty tapaus, kun nuoret pojat huomoivat. Tällä jaksaa taas pestä niitä kakkapyllyjä ja herätä öisin sataan kertaan, kun tietää, ettei se ole koko elämä. Ja että jossain vaiheessa saattaakin löytää rinnalleen hyvän ihmisen, jonka kanssa saa viettää hyvän loppuelämän. Onko se sitten oma mies vai joku toinen, sitä en tiedä.

School's out.

And mommies, too. Tänään on kauan odotettu äitien vapaailta. Rakas ystäväni, rakkaan kummityttöni rakas äiti saa tänään ensimmäisen vapaailtansa kolmeen ja puoleen kuukauteen ja ensimmäisen alkoholillisen vapaaillan vuoteen. Mitäpä muuta minä voin tehdä kuin lähteä seuraksi? Tällä kertaa yritetään mennä lyhyen kaavan kautta ja ajoissa kotiin nukkumaan. Saa nähdä, miten mutsien käy ja kuinka paha päivä huominen on. Pääasia kuitenkin on, että saadaan pitää hauskaa loistavassa seurassa.

Sää ei ihan ole meidän puolella, joten ihanat puistosiiderit ja terassit saadaan unohtaa. Melkein tekisi mieli kaivaa oma ylioppilaslakki naftaliinista ja pistää päähän juhlavuoden kunniaksi. Onhan siitä jo kymmenen vuotta, kun sen ensimmäistä (ja tähän asti viimeistä) kertaa päähäni sain laittaa. Lakki taitaa tosin olla jossain paikassa nimeltä jemma, joten tähän hätään sitä tuskin löydän. Jos olisi aiemmin tajunnut, olisin voinut sen jostain kaivaa esiin, ja jos olisin aiemmin tajunnut, oltaisi voitu järjestää varjo-yo-bileet tälle päivälle, saman verran vuosia kun meillä on tosta yhdestä elämän rajapyykistä kulunut. Oispahan ollut huippua. Nyt on kuitenkin tyydyttävä ihan perinteiseen istuskeluun ja ehkä jopa tanssahteluun. Mutta on meillä sentään skumppa kylmässä ja mansikoitakin voi sulattaa pakkasesta.

Oi elämää.

Kesäkuu.

Miten voi olla jo kesäkuu? En ymmärrä, mihin tää koko kevät on mennyt. Onneksi aika on kai kaikilla muillakin mennyt yhtä nopeasti, etten mä vaan oo keulinut ja kuluttanut huomaamattani monta kuukautta elämästäni.

Tämä kevät oli kyllä sellainen, jollaista en koskaan uskonut kokevani. En koskaan uskonut, että oltaisi miehen kanssa muutetu erilleen ja että musta tulisi yksinhuoltaja. Niin surullista. Mutta toisaalta valoa kohti ollaan menty koko ajan niin käytännössä kuin kuvainnollisestikin. Elämä alkaa pikkuisista rahahuolista huolimatta hymyillä ja ajoittain jopa tuntuu siltä, että masennus olisi kohta selätetty. Vielä en ole saanut aikaiseksi soittaa lääkärille ja keskustella lääkityksen vähentämisestä, mutta sekin aikanaan. Loman aikanahan sekin olisi hyvä hoitaa, kun varmaan masennusoireet puskee taas päälle, kun lääkeannostusta pienennetään.

Malttamattomana odotan ensi viikolla alkavaa reissua. Ihanaa päästä taas kotikotiin pitkäksi aikaa. Vastahan kuukausi sitten me sieltä tultiin, mutta tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus. Odotan mökkeilyä, puistoilua, rantsussa makoilua ja kaikkia niitä ihania ihmisiä, jotka siellä etelässä ovat. Huippua on myös se, että ihana Ruotsissa asuva ystäväni lomailee Suomessa samaan aikaan kuin me ollaan etelässä. Näkee sitäkin pitkästä aikaa. En malta odottaa.