Pmmp: Päiväkoti.

Kukaan ei tule kuitenkaan
jään hetkeksi tähän istumaan
En voi mennä uloskaan vielä
olisin mykkä ja voimaton siellä

Tänään
et puheluuni vastaa
Niin, tänään olet lähtenyt pois

Nyt juuri joisimme aamukahvia
katsoisimme ikkunasta leikkipuistoa
Pyysin jo anteeksi, kahdestikin
Kuka nyt pussailee mua aamuisin?

Tänään
mä en oo sinun tyttö
Tänään en tiedä missä oot

Päiväkodin lapset ovat pihalla taas
ne tuli leikkimään
Ilma on kauniimpi kuin milloinkaan
enkä itkekään
Päiväkodin lapset ovat pihalla taas
siellä nauretaan
Ilma on kauniimpi kuin aikoihin
Miksi itkisin

Naurakaa! (siellä nauretaan)

Olet siis pakannut tavarani jo
lehdestä ympyröity uusi asunto
Kilpikonnat jäävät sulle
sinunhan ne on
Muistaisit puhdistaa terraarion

Enää
mä en oo sinun tyttö
En enää tiedä missä oon

Päiväkodin lapset ovat pihalla taas
Niin kai minäkin
Ilma on kauniimpi kuin aikoihin
Miksi itkisin

Vuosi nuoruudestani (?)

Vuosi sitten tapasin sen miehen. Äitienpäiväaattona. Ja tavallaan myös tasan vuosi sitten se tuli kaupunkiini tapaamaan vain mua. Tänään on euroviisut, sinäkin iltana oli. Missä olen tämän vuoden jälkeen?

Tismalleen samassa tilanteessa kuin vuosi sitten. Nyt. Nyt olen samassa tilanteessa kuin vuosi sitten. Vuosi sitten vannoin, että nyt mun on aika kohdata oma itseni, omat pelkoni ja ahdistukseni. Mun on aika päästä eteenpäin, oppia rakastamaan itseäni ihan itse, ihan omana itsenäni ja olla onnellinen ihan vain ja ainoastaan itseni kanssa.

Tapasin sen miehen. Rakastuin, rakastin. En edes tajua, miten niin älyttömästi rakastuin. Kahden lapsen isä. Melko vasta eronnut. Monta sataa kilometriä välimatkaa. Siinä miehessä oli ilmeisesti jotain ihmeellistä. Ja jotain ihmeellistä siinä kai on edelleen. Tai miksi muuten se olisi mun mielessä taas? Edelleen?

Se jatkoi matkaansa, palasi yhteen lastensa äidin kanssa. Se tuli mulle yllätyksenä, mutta tavallaan ei. Elää ilmeisen onnellisena omaa pikku perhe-elämäänsä. En tiedä. Tai tiedän jotain, osittain. Ei se mua ole kokonaan unohtanut. Haluaa ehkä olla kaveri. Nyt ehkä tuntuu siltä, että voisinkin olla sille sitä. Mutta en ole varma.

Mä jatkoin myös tavallaan matkaani. Siitä ystävästä, joka kiskoi mut ylös ja joka sai mut pysymään hengissä, siitä tuli mulle rakas. Rakastettu. Tavallaan tunsin sen jo vuoden takaa, tapailtiin kerran, toisenkin kerran, kai kolmannenkin. Sen kolmannen kerran jälkeen siitä tuli ystävä. Se oli aivan yhtäkkiä jotain aivan muuta kuin mitä se oli aikaisemmin ollut. Se kertoi itsestään, taustastaan, ajatuksistaan, kaikesta. Aikaisemmin se ei ollut kertonut. Opin tuntemaan sen. Se rakastui muhun, ja mä jotenkin myös siihen. Oltiin parisuhteessa, suunniteltiin yhteistä tulevaisuutta. Yhteistä kotia, perhettä, avioliittoa, vauvaa.

Olin onnellinen, kunnes en enää ollut. Koko alkuvuosi oli pelkkää ahdistusta ja stressiä. Gradu, työt, oman ajan puute, se kaikki sai mut voimaan todella pahoin, vaikka tajusin sen vasta jälkikäteen. Sen kaiken purin lähimpään ja sain senkin voimaan pahoin. Loppujen lopuksi todettiin, että eroaminen on, jos ei ainoa, niin ainakin paras vaihtoehto. Sitä eroa on nyt tässä tehty pari kuukautta. Hullua, miten nopeasti aika kuluu. Nyt se lähti kokonaan pois kaupungista, Suomesta, joten ehkä pikkuhiljaa se erokin sieltä alkaa astua esiin. Helppoa se ei ole. Se on täydellisin mies mulle, ainakin paperilla. Sellainen joka tytön unelmamies, huomioonottava, kiltti, ystävällinen, rakastava, älykäs, hyvin koulutettu, hyvin toimeentuleva ja mikä mulle oli tärkeintä, se otti meidät, mut ja lapset omakseen. Mutta kuitenkin siitä ehkä puuttui se jokin. Tai ainakin musta puuttui se jokin. En ollut vielä valmis. Mutta nyt se on poissa, ja aika näyttää mitä tuleman pitää. Nähdäänkö me edes koskaan enää? Voisiko meistä vielä kerran ja lopullisesti tulla jotain? Oonko mä ikinä valmis? Mihinkään? Kenenkään kanssa?

Vasta nyt tajusin, että tein saman tälle miehelle kuin se toinen teki mulle. Otin laastarin. Ymmärrän nyt sitä toista todella hyvin. Ymmärrän sen, kun se kertoi kokemastaan ahdistuksesta, tunteistaan, halustaan olla yksin vaikka loppuelämänsä. Mä ymmärrän. Ja nyt pystyn antamaan sille anteeksi, koska tajuan, ettei se sitä tahalleen tehny, ei satuttaakseen mua, vaan se oli itse niin hukassa ja valitettavasti mä satuin joutumaan siihen mukaan.

Nyt on kuitenkin aika päästää irti. Kaikesta. Kaikista. Nyt mä koen olevani riittävän vahva kohtaamaan pelkoni ja ahdistukseni. Pikkuhiljaa mä löydän itseni ja opin rakastamaan itseäni. Ennemmin tai myöhemmin mä olen ehjä ja onnellinen itseni kanssa, juuri sellaisena kuin mä olen. Sitten, ehkä sitten mä voin kuvitella jakavani elämäni jonkun ihmisen, puolison kanssa.

Shit hits the fan.

Kamalin päivä ikinä. Paska todellakin osui tuulettimeen ja suoraan sanottuna voi vittu. Hain kolmen päivän sairausloman, kun eilen illalla ja vielä aamullakin oli tosi kipeä olo. Psykosomaattinen flunssa, kaikkeen ne naiset pystyy. Ystävä tuli pitämään paletin kasassa, kun itse makasin sängyn pohjalla ja nukuin.

Olo muuttui pelottavan samanlaiseksi kuin viime joulukuussa. Silloin lähdin pari kertaa töistä kesken päivän pois, koska en vain pystynyt olemaan siellä. Ahdisti niin paljon, että luulin kuolevani. Toivoin, että pääsisin jonnekin vähäksi tai vaikka pitkäksi aikaa lepäämään, että joku huolehtisi musta, että mun ei tarvitsisi olla mistään vastuussa, että saisin vain nukkua. Psykiatri totesi, etten ollut työ- tai opiskelukykyinen ja laittoi puolentoista kuukauden sairauslomalle.

Lähdettiin lasten kanssa viikoksi etelään mun kotikotiin. Lähdin joulun jälkeen Leville. Hajotin sillä reissulla kyynärpääni. Lähdettiin lasten kanssa pariksi kuukaudeksi etelään mun kotikotiin. Tultiin takaisin. En viettänyt yhtäkään lapsivapaata iltaa yksin kotona moneen kuukauteen. Tapasin sen miehen. Kesä meni onnellisena. Sitten se loppui.

Kului yhdeksän kuukautta ja yksi päivä siitä, kun jäin pääni takia sairauslomalle, enkä kertaakaan miettinyt syitä, miksi niin kävi. Tai no, kyllä multa on niitä yritetty vähän kysellä, mutta oon sivuuttanu ne kysymykset aika tehokkaasti.

Nyt yheksän kuukautta ja yksi päivä myöhemmin oon edelleen siinä samassa tilanteessa kuin silloin. Tosin olo on vielä pahempi kuin silloin. Paljon käsittelemätöntä paskaa on kertynyt sen jälkeen, puhumattakaan, millaisiin mittoihin ne vanhat käsittelemättömät paskat on kasvanu.

Aivan järkyttävän ahistunu olo. Tekisi mieli vain lähteä karkuun ja painaa se kaikki paska taas unohduksiin ja keskittyä muihin asioihin. Leikkiä, että kaikki on kunnossa ja että ei mua mikään vaivaa, ei mulla oo mitään käsittelemättä. Mutta ei se niin mene. Tällä kertaa mä en voi paeta ja olla kohtaamatta sitä kaikkea, mitä mä oon paennut jo ties kauan. Kuukausia? Vuosia? Kymmeniä vuosia? No vitun kauan ainakin.

Nään vaan edessäni valtavan vuoren, joka mun on selvitettävä, jonka päälle mun on kiivettävä. Vasta sitten mä voin olla aidosti onnellinen. Eikä mulla ole mitään aavistustakaan, miten sille vuorelle kiivetään tai mistä mä edes alottaisin. Se on niin saatanan suuri ja pelottava, ei siitä voi selvitä. Tällä hetkellä kun jo pelkkä se, että pystyy hengittämään, tuntuu liian ylivoimaiselta.

"Muista hengitä silti..." NGO 1.6.2013

Palasina.

Luulin jo kerran hajonneeni sen miehen takia, mutta eihän se ollut mitään verrattuna tähän, kuinka rikki oon nyt. Se tuli tänne lauantaina. Sattumusten summana päädyin meijän yhteiselle ystäväpariskunnalle, ja nähtiin siellä. Mua ahisti niin paljon, että luulin kuolevani. Väsymyksen piikkiin laitoin sen, että olin vaan hiljaa enkä puhunut kenellekään juuri mitään. Kyllähän se luki mua kuin avointa kirjaa ja tasan näki, että mulla vaan oli niin saatanan paha olla siellä sen kanssa. Edellisen kerran oon tainnu olla siellä niiden luona sen kanssa juhannuksena. Silloin kun kaikki oli vielä niin vitun hyvin ja niin vitun täydellistä ja olin niin vitun onnellinen. Nyt kun istuttiin terassilla sen saman pöydän ääressä sillä samalla porukalla kuin juhannuksena, olin itku kurkussa koko ajan enkä voinu ees kattoa siihen päin. En vaan pystynyt olemaan, mutta oli pakko hengittää ja selvitä.

Lähdettiin sen kanssa kuitenkin mun luo. Olin aivan kauhuissani. Juteltiin niitä näitä, pysyin jotenkuten kasassa. Se kysy, onko mulla paha olla. Vastasin, että on. Se sano huomanneensa, että mua vähän ahisti. Ai että ihan vähän. Sain sanottua sille melkein kaiken, mitä pitikin. Että olen kaikkea muuta kuin yli siitä, että en pysty olemaan sen kanssa missään tekemisissä, että en pysty olemaan sen kaveri enkä yhtään mitään. En sanonut, miten katkera oon sille, että se vei multa kaiken, mun unelmat ja haaveet, enkä sitä, että se anto tilalle epätoivon, katkeruuden ja kyynisyyden. Olisi varmaan pitänyt.

Se jäi kuitenkin mun luo yöksi. En halunnut, että se lähtee. Se halasi mua lujasti ja piti mut tiukasti lähellään koko yön. Sain vielä hetkeksi upota siihen valheeseen, että se on mun, että me ollaan me ja että kaikki on hyvin. Se oli maailman ihanin valhe. Niin todellisuuspakoista itsensä kusettamista, ettei mitään järkeä, mutta kai mä tarvitsin sen. Sen hetken onnentunteen ennenkuin koko maailma romahtaa.

Se lähti, ja illalla maailma romahti. Pyysin sen mun luo vielä toiseksi yöksi, koska olisin tarvinnut vielä vähän sitä valheellista kaikki on ihan hyvin -tunnetta. Se lupasi ilmoittaa, tuleeko. Ei ilmoittanut. Siihen hajosin lopullisesti. Itkin koko illan, ja jäljelle jäi vaan helvetin tyhjä olo. Se olo, kun ei tunne edes kipua.

Se soitti mulle äsken. Mietin pitkään, vastaanko. Vastasin kuitenkin. Se väitti, ettei muistanut, että lupas ilmottaa, tuleeko vai ei. Jäi kuulemma siihen käsitykseen, että ilmottaa, jos tulee. Vituiks meni. Se sano, että haluais olla mun kanssa vielä yhteyksissä joskus, että sitä ei ahdista pitää yhteyttä, mutta ymmärtää, että mä en pysty. Ei toivotettu hyvää loppuelämää. Sanottiin vaan, että moikka.

Nyt mä olen palasina. Niin pieninä sirpaleina, ettei musta ehjää taida saada ikinä. Mun jalat ei kanna, mun kädet on puutunu, mä en tunne mun huulia. Mä en syö. Istun vaan sängyllä ja yritän hengittää.

Katkera.

Tapasin keväällä miehen, pari viikkoa sen jälkeen, kun olin päättänyt, että olen yksin ja olen yksin onnellinen. Tutustuttiin, puhuttiin heti alusta asti kaikesta. Mä kerroin sille ensimmäisen viikon aikana itestäni aivan kaiken, ja siitä tuli mulle aivan hemmetin tärkeä ihminen. Kaikki ajatukset natsasi loistavasti yhteen, meillä oli älyttömästi yhteistä. Nähtiin viikoittain, välimatkaa meillä oli 250 kilometriä, mutta ei se haitannut. Se kävi meillä, me käytiin muksujen kanssa sen ja sen poikien luona.

Siitä tuli lyhyessä ajassa aivan mielettömän tärkeä ihminen mulle. Se oli se, jolle mä halusin kertoa ensimmäisenä kaiken, niin hyvän kuin pahankin. Se oli mun tukena, kun mulla oli vaikeeta, mä olin sen tukena, kun sillä oli vaikeeta. Sen kanssa oli niin hyvä olla ja puhua. Molemmilla oli hyvä olla. Se oli ihan täydellistä.

Kumpikaan ei nähnyt estettä sille, ettei me oltais voitu toimia, ettei meistä ois voinu tulla jotain. Vitsinä heitettiin, että ei meistä kuitenkaan mitään tuu, että kaikki mikä voi mennä pieleen, menee pieleen. Ehkä se ei ollutkaan sen puolelta vitsi, en tiiä. Mä olin kuitenkin aivan täysillä mukana. Se ihminen oli se, jonka kanssa tosissani pystyin kuvittelemaan eläväni loppuelämäni, ja sitä mä halusinkin. Mä ihastuin siihen aivan täysin, rakastuinkin. Se oli vaan niin täydellinen. Me oltiin täydellisiä.

Heinäkuussa jokin muuttui. En ymmärtänyt mikä, mutta ei vain ollut enää samanlaista. Se ei ollut enää samanlainen. Se käänsi kelkkansa täysin. Se ei yhtäkkiä pystynytkään mihinkään vakavaan, ei pystynyt enää yhtään mihinkään. Se ei pystynyt keskittymään mihinkään muuhun kuin duuniin ja poikiinsa. Mä en ollut enää mitään.

Hajosin. Hajosin aivan täysin, mutta sen sijaan että olisin itkenyt, patosin kaiken taas sisälleni. Tunsin itseni petetyksi ja kusetetuksi. Kaikki se, mistä puhuttiin, mitä me tehtäisi tulevaisuudessa, mitä me oltais, kaikki se oli hetkessä pyyhkäisty pois, ja mulla ei ollut enää mitään. Pahinta oli se, että menetin ystävän.

En halunnut puhua sen kanssa, en laittaa viestiä, en selvittää asioita. Se halus. Ja onneksi halusi. Puhuttiin yhtenä yönä tunteja puhelimessa, selvitettiin kaikki. Ymmärsin, mikä sille tuli, mikä sitä alkoi ahdistaa. Se ymmärsi, miltä musta tuntui. Sovittiin, että pidetään vielä yhteyttä, ollaan kavereita tai jotain. Musta oli tullut sille tosi tärkeä niinkuin siitä mulle. Turha sitä olisi heittää pois vain sen takia, että meidän juttu ei toiminut. Se vaikutti oikein hyvältä idealta. Käytäntö on osoittanut sen huonoksi.

Eilen illalla tajusin olevani sille aivan älyttömän katkera. Mä näin aivan ihanan tulevaisuuden sen kanssa, meidät kuusi perheenä, onnellisina. Se vei multa mun haaveet, murskasi mun unelmat. Se vei mun uskon kaikkeen, siihen, että mistään voisi tulla mitään. Mulla ei onnistu mikään, ei sitten niin mikään.

Nyt se on tulossa viikonloppuna tänne. Mun luo, mun takia. Jossain mielenhäiriössä pyysin sitä käymään. Enkä enää tiiä, mitä ajatella. En mä halua sitä tänne, mutta en voi peruakaan, koska meijän on pakko nähdä ja mun on pakko saada puhua sen kanssa. En mä tiedä. Kunpa en olisi koskaan tavannut koko ihmistä.

Pieni, paha ihminen.

Keväällä surkeiden sattumusten summana menetin erään itselleni todella tärkeän ystävän. Syynä oli nyt jo aivan naurettavalta tuntuva ohari, molempien itsepäisyys ja paha olo. Yritin korjata meidän ystävyyttä, menin lukuisia kertoja vastaan, ojensin käteni useasti, mutta se toinen ei halunnut tarttua. Yksin oli vaikea paikata mitään, joten annoin olla. Olin tietenkin surullinen, mutta totesin, että yksin en saa meidän ystävyyttä takaisin. Yritin unohtaa.

Tänä viikonloppuna ihmisten pahansuopaisuus sai mut järkyttymään. Tämä entinen ystäväni tai hänen aviomiehensä eivät tiedä mitään mun tai mun perheen elämästä. Meijän välirikosta on kulunut pian puoli vuotta, sinä aikana emme ole nähneet emmekä jutelleet. He tietävät elämästäni vain sen, minkä pystyvät lukemaan Facebookista.

Tämä aviomies koki tarpeelliseksi kirjoittaa pitkän kommentin erääseen Facebookiin lataamaani kuvaan. Hän kirjoitti, että he ovat kovin huolissaan minusta ja minun alkoholiongemastani, kuinka he täydestä sydämestään auttoivat mua viime kesänä ja kuinka he loppujen lopuksi totesivat vain pahentavansa mun pahaa oloa ja mahdollistavan mun alkoholisoitumiseni. Hän kirjoitti, ettei hän enää kuulu mun lähipiiriin, mutta toivoo, ettei kukaan mut tunteva kannusta mua juomaan enää eikä hymistele vieressä, kun mä juon itseäni hengiltä. Hän kirjoitti tietävänsä kokemuksesta, miten huono yhdistelmä alkoholi, itsetuhoisuus ja masennus on.

Hän kirjoitti kaiken tämän ja paljon muuta julkisesti mun Facebook-seinälle. En voi ymmärtää, miten paha ihminen voi olla. Hajosin aivan täysin, kun perjantaiyönä luin sen tekstin. Itse asiassa se oli niin kamala, etten pystynyt edes lukemaan sitä kokonaan. Itkin vain. Onneksi mulla on maailman ihanimmat ystävät, jotka oikeasti välittävät musta. Ne on niitä, jotka sai mut vakuuttumaan, että tämän aviomiehen kirjoittamasta tekstistä ei kannata välittää, että se ei tiedä musta yhtään mitään enää. Puitiin asiaa pitkään ja hartaasti ystävien kanssa, mietittiin mikä oli sen motiivi, mitä se oikein tahtoi tolla viestiä. Pönkittää omaa egoaan? Aiheuttaa pahaa mieltä monille ihmisille? Leikkiä jotain jumalaa? Ei ymmärretty.

Olin ryntäämässä niiden luo tänään keskustelemaan asiasta. Tahdoin selvittää kaiken, saada sen ymmärtämään, että tolla tavalla ei tehdä. Ei kenellekään, ei ikinä. Kunnes totesin, että ei se ansaitse sitä. Ei se ansaitse mun pahaa mieltä, kenenkään pahaa mieltä, mun itkua, mun halua keskustella. Ei se ansaitse multa mitään. Ei yhtään mitään.

Motiivikin selvisi. Sen vaimo, tämä entinen ystäväni, oli puhunut yhdelle yhteiselle ystävällemme aikovansa pian ottaa muhun yhteyttä, että voitaisi selvittää meijän väliset kaunat ja ehkä olla ystäviä. Aikuisiahan tässä ollaan eikä mitään teinejä enää. Saattoipa puhua asiasta aviomiehelleenkin. Tällä tavalla aviomies varmisti, ettei entinen ystäväni enää voisi ottaa muhun yhteyttä, ettei me voitaisi olla ystäviä enää ikinä. Miten voi kukaan olla noin pieni ja paha?

Eniten surettaa mun entisen ystäväni ja heidän lastensa puolesta. Mun oli helppo yhdellä klikkauksella deletoida se ihminen elämästäni, entinen ystäväni ei voi sitä tehdä. Se mies on paha ja tuhoaa kaiken hyvän ympärillään. Se mies on pelottava, todella pelottava. Se mies ei enää onneksi ole millään tavalla osa mun elämää, ei enää ikinä.

Pmmp: Joutsenet.

Voit sanoa mitä haluat
Se ei tunnu, se ei kosketa
Mene vaan, mene vaan
Tivolitkaan ei saa mua nauramaan
Eikä sirkus tai sata hattaraa
Mene vaan, mene vaan
En kävele vastaan
Toinen toistansa täällä jumaloi
ketään täysin ei silti saada voi
Älä järjetön enää kapinoi
Mene vaan

Lumi on syönyt kaiken
Routa raiskaa tämän maan
Joutsenetkin jäätyy kiinni jaloistaan
Unelmat vaihtuu toisiin
valuen vuosiin vihaisiin
Lähtisin
Mut se vaan ei mee enää niin
Ei mikään mee enää niin

Aina kovaa
Ei ikinä pehmeää
Enkeleitä ei meille riitäkään
Mene vaan
Mä voin kääntää pään
Vaikeaa selittää ja ymmärtää
Miten toisesta aina jälki jää
Mene vaan
Sitä, mitä koitin sussa koskettaa
tajusin: ei oo olemassakaan
Aika kuole ei tappamallakaan
Mene vaan

Sä et ehdi
juosta enää junaan viimeiseen
Et ehdi enää
Jos et jo mee

Jälleenrakennus.

Lähes vuosi on kulunut edellisestä tekstistäni. Miljoona ja yksi asiaa on tapahtunut, mutta eteenpäin en ole mennyt. Edelleen junnaan samassa olossa ja tilassa, eikä muutosta ole tapahtunut. Korkeintaan tiedostan ongelmani paremmin kuin vuosi sitten, mutta mitään en ole niille tehnyt. Edelleen olen yhtä masentunut ja yhtä syömishäiriöinen.

 Nyt on viimein jo korkea aika mennä eteenpäin. Nyt alkaa jälleenrakennus.

Musta tuntuu, että en oo vielä käsitellyt eroa lasten isästä. Musta tuntuu, että nyt jo pikkuhiljaa voisi sen käsitellä loppuun asti ja jatkaa elämää. En haikaile lasten isän perään enkä edes kaipaa sitä, mitä meillä oli, mutta musta tuntuu, että se ero ja se suhde vaikuttaa yhä kaikkeen mun elämässä. Ei mikään uusi suhde voi onnistua ennen kuin oon käsitellyt mun ja lasten isän eron. Kesti yli vuosi tajuta tämä. En mä mitenkään hidas ole. Oli mulla viime kesänä yksi rebound, sitten toinen, sitten reboundin rebound ja onkohan nyt sitten menossa reboundin reboundin rebound, en tiedä. Yhtä tuhoon tuomittuja kaikki jutut, myös tämä viimeisin ja tämänhetkinen, ja se jos mikä vituttaa.

Mutta ei se auta. Oon mä jo pitkään tai ehkä jopa aina tienny, että kukaan ei voi rakastaa mua ennenku mä rakastan ite itteäni. Niin kliseistä kuin se onkin, niin tottahan se on. Mutta musta tuntuu, että tästä se lähtee. Nyt mä sen opettelen ja opettelen olemaan onnellinen yksin, olemaan kenestäkään riippuvainen ja olemaan itsenäinen.

Viime vuosi oli hurja, mutta nyt on aika mennä eteenpäin.

Julkisen blogin loppu.

Ihan liian paljon on tapahtunut viime aikoina, ja totesin, että on aika rauhoittua. Etsiä se onni musta itestäni ja lopettaa sekoilu.

Paljon olisi kirjoitettavaa viime kuukausilta, mutta jotenkin en pysty kirjoittamaan, kun tiedän, että joku näitä tekstejä saattaa lukea. Niinpä päätin, että seuraavasta tekstistä alkaen muutan blogin salaiseksi ainakin joksikin aikaa. En tiedä, miten se tehdään, mutta kai sen jotenkin selvitän. Pakko saada nämä ajatukset pois mun päästä, oksennettua ulos ja pystyttävä jatkamaan elämää edes jotenkuten järjissäni.

Kiitos teille kaikille, jotka ootte jotain kommentoineet ja myötäeläneet mun vaikeita aikoja. Ette tiedäkään, kuinka paljon teijän kirjotukset on mulle merkinny.

Asiaton.

En oo kirjoittanut pitkään aikaan. Ei ole ollut asiaa. En ole jaksanut. Oon vaan puhunut ystäville, ei ole riittänyt tekstiä, jota kirjoittaa ylös.

Oltiin lasten kanssa etelässä viiden päivän minilomalla. Lomaa se ei tosin juurikaan ollut, kun oli niin paljon menoja ja ihmisiä, joita tavata. Mutta oli ihanaa. Nyt ahdistaa, kun en tiedä, milloin ehitään seuraavan kerran sinne. Varmaan joskus jouluna. En tiedä. Luulen kyllä, että joulukaan ei ole joulu tänä vuonna. On niin erilaista kuin aikaisempina jouluina.

Oon aivan toivottoman ihastunut siihen yhteen tyyppiin. Menisin vaikka naimisiin sen kanssa huomenna. Tavattiin, kun olin etelässä, ja oli ihanaa. Mua ärsyttää ja suututtaa ja vituttaa ja kaikkea. Miks mun pitää aina mennä siihen samaan halpaan? Se hyvin suoraan antoi rivien välistä ymmärtää, että mulla ei ole mitään mahiksia mihinkään enempään, joten miks ihmeessä mä vaan ootan, että se ottais yhteyttä? Ja miks sen pitää olla niin kiva tyyppi ja miks sen kanssa piti olla niin kivaa, että haluaisin jotain enemmän? Vittu. No ei se auta ku nuolla haavat, nostaa pää pystyyn ja keskittyä johonkin muuhun. Niin paljon helpommin vaan sanottu kuin tehty. Vittu.

Yksi ihan paras ystävä oli sitä mieltä, että mä oon ihan hukassa elämässäni. Oon samaa mieltä. Ja että mun pitäis hankkia joku suunta elämälleni. Oon samaa mieltä. Tämä ihana ystävä sanoi, että mun pitää kirjoittaa mun gradu ja jotta se ois helpompaa, mun pitää lähettää sille uutta matskua joka toinen perjantai syyskuun alusta alkaen. Jos ei ole uutta matskua, niin sitten pitää kirjoittaa, miksi ei ole. Alan siis kirjoittaa gradua tuossa muutaman viikon kuluttua, kunhan uusi lukukausi alkaa. Uskomatonta. Ehkä kehitän siitä sitä tyhjiön täytettä, ja se saa mut unohtamaan paskat miehet ja paskat päivät. Ensi keväänä mulla pitäis sitten olla gradu valmis. Hurjaa. Ja ystäväni sanoi olevansa todella veemäinen ämmä ja loukkaantuvansa pahasti, jos sitä tekstiä ei tule joka toinen perjantai. Mistä mulle on siunaantunut tällaisia ihania ystäviä; mitä hyvää mä muka olen tehnyt ansaitakseni tuollaisia ystäviä, tuollaista tukea?

En ole vieläkään itkenyt. Äsken yritin, kun vitutti niin paljon, mutta ei siitä mitään tullut. Mihinköhän ne kaikki paskat olot on patoutunu ja mitä tapahtuu, kun ne pääsee ulos?