Omaa tietä löytämässä

En ole mitään. En onnistu missään. Mikään ei onnistu. En riitä omana itsenäni. Minusta ei koskaan tule mitään. Elämästäni ei tule koskaan mitään. Näitä ja samankaltaisia ajatuksia olen vaalinut oikeastaan koko aikuisikäni.

Kaksi pientä lasta, ero, pitkittyneet opinnot, surkea työpaikka, diagnoosi keskivaikea masennus ja epätyypillinen laihuushäiriö. Olen huono. Olen epäonnistunut. Olen mitätön. Pettymyksiä, tuskaa, kipua, pelkoa, yksinäisyyttä, epätoivoa, hapuilua. Varmuus, että olisi kaikkien kannalta parempi, jos minua ei enää olisi. Ymmärrys, että minun olisi vain kärsittävä ja odotettava, että kuolisin. Sitä elämäni on ja tulisi aina olemaan.

En ole koskaan pitänyt itseäni minään. Olen aina ollut liian vähän jotain tai liikaa jotain muuta. En ole koskaan kuulunut joukkoon. Olen ollut aina huonompi ja aina jollain tavalla ulkopuolinen. En ole tuntenut riittäväni sellaisena kuin olen, joten olen yrittänyt olla jotain, mitä en ole. Olen hakenut rakkautta ja hyväksyntää vääriltä ihmisiltä, väärillä tavoilla, vääristä syistä. Olen odottanut jonkun tulevan ja rakastavan minut ehjäksi, tekevän elämästäni elämisen arvoisen.

En ole koskaan todella rakastanut itseäni. En ole koskaan todella välittänyt itsestäni.

Kunnes eräänä elokuun aamuna vuonna 2014 heräsin ja tunsin, kuinka kaikki palaset elämässäni olivat loksahtaneet paikoilleen. Yhtäkkiä kaikki oli selvää. Minulla ei ole kiire mihinkään. Löydän kyllä paikkani maailmassa ja elämäntehtäväni, kunhan vain annan itselleni aikaa ja lopetan turhan sinne tänne sinkoilun. Minä tiedän.

Rauha. En tiedä, johtuiko tämä silmieni avautuminen viiden päivän mehupaastosta, elämäntaitovalmentajan tapaamisesta vai siitä, että olin tietoisesti ja alitajuisesti pyrkinyt selvittämään elämäni solmut ja löytämään rauhan, vai kaikista niistä yhdessä. Sillä ei ole merkitystä. Minä hyväksyn itseni, arvostan ja rakastan itseäni ja olen itselleni armollinen. Minä olen arvokas ja täysin riittävä juuri sellaisena kuin olen. Minä tiedän. Minä uskon.

En muista, milloin tutustuin ensimmäisen kerran Hidasta elämää -sivustoon, mutta olen lukenut säännöllisin väliajoin sen artikkeleita ja blogikirjoituksia. Omassa pahassa olossa velloessani en pystynyt ymmärtämään tai sisäistämään lukemaani, mutta jotain niistä on kuitenkin jäänyt alitajuntaani. Nyt kun olen lukenut samoja tekstejä uudestaan, olen huomannut, että monet asiat on sanottu juuri niin kuin minä ajattelen, en vain aiemmin nähnyt sitä.

Minulla on vielä paljon opittavaa, olen vasta tieni alussa. Suunta on kuitenkin ehdottoman oikea, ja tiedän, että loppuelämäni tulee olemaan one hell of a ride. Elämällä on aivan mielettömiä asioita tarjottavanaan minulle, ja minä saan kaiken, minkä haluan. Minä tiedän. Minä uskon. Minä luotan.

En olisi villeimmissä unelmissanikaan voinut kuvitella, että minusta voisi joskus tuntua tältä. Nyt, juuri nyt minulla on niin hyvä olla, etten tiedä, itkisinkö vai nauraisinko. Tässä päivänä eräänä kun laahustin väsyneenä yliopistolle nuhjuisissa vaatteissa, hiukset pystyssä, ilman meikkiä, minun oli yhtäkkiä pakko suoristaa selkäni, nostaa leukani pystyyn ja hymyillä kuin sanoakseni vastaantulijoille: ’Katsokaa, kuinka minä loistan. Katsokaa, kuinka olen löytänyt rauhan.’

Elämä on tässä ja nyt. Maailma on minun. 

Osallistuin Hidasta elämää -sivuston järjestämään kirjoituskilpailuun. Palkinnot arvottiin, ja minä voitin. Aika hurjaa. Tänä vuonna olen pitänyt taidenäyttelyn ja voittanut kirjoituskilpailun. Melkosta.

Häähumua.

Viikonloppu meni häitä juhliessa. Ihanaakin ihanampi rakas ystäväni jo yli kymmenen vuoden takaa meni naimisiin toisen hyvän ystäväni kanssa. Itse sain kunnian olla kaasona, vaikka tälle tuoreelle rouvalle sanoin jo pari vuotta sitten yksien häiden jälkeen, etten koskaan enää ala kaasoksi. Aloin tietenkin, kun ystäväni pyysi.

Juhlat onnistuivat loistavasti ja olivat vain niin ihanat. Oli ihanaa nähdä vanhoja työkavereitani siltä ajalta, kun vielä asuin Etelä-Suomessa. Yhtä hyviä tyyppejä olivat edelleen kuin silloin seitsemän vuotta sitten. Hieman haikeana muistelen niitä aikoja. Hyvä, että ne ovat menneisyyttä, mutta kuitenkin, olihan se mukavaa.

Vähän jännitin etukäteen, koska siellä oli paljon myös muita vanhoja tuttuja, edellisiä elämiä ja muita. Pelotti mennä sinne, koska koen, että en ole juuri päässyt eteenpäin. Opiskelen edelleen, olen "väliaikaisessa" duunissa, eronnut kahden lapsen yh-äiti. Mutta sitten mä aloin ajatella, että mitä helvetin väliä sillä on. Eikä sillä olekaan. Ei ole mun elämä mennyt ehkä ihan sillä tavalla kuin oon ajatellu, mutta ei kai se silti sen huonompi elämä ole? Tottakai sitä miettii välillä, useinkin, että miksi just mun elämä on niin paskaa, mutta loppujen lopuksi se ei ole. Niiden paskimpienkin päivien jälkeen tulee parempia, näitä jolloin kaikki on vain vaaleanpunaista hattaraa.

Pieni alakulo alkaa kyllä hiipiä pintaan, eikä sille mitään voi. On paljon asioita, joiden toivoisin olevan toisin, mutta myös paljon asioita, jotka ovat just hyvin juuri sellaisina kuin ne ovat. Mulla on maailman parhaat ja ihanimmat lapset, joiden puolesta antaisin mitä vain. Mun elämä on täynnä hienoja, tärkeitä ja niin rakkaita ystäviä ja läheisiä, etten edes ymmärrä miten voin olla niin onnekas. Ja maailma on täynnä ihania, mahtavia ja niin sydämellisiä ihmisiä niinkuin sain tuolla häissä huomata.

Kunpa tästä fiiliksestä sais jemmattua edes osan pahan päivän varalle. Että muistaisi silloinkin olla kiitollinen kaikesta siitä, mitä on, eikä vain ajatella niitä asioita, joita ei ole.

Loppujen lopuksi sitä on yksin.

Eilen illalla aloin ihan toden teolla miettiä menneisyyttäni ja yritin löytää selitystä sille, miksi mun on niin vaikea olla yksin ja miksi pelkään hylätyksi tulemista niin paljon. Miksi musta tuntuu, että olen aina jotenkin ulkopuolinen?

Mun mielestä mulla oli ihan tavallinen lapsuus. Isosisko- ja velipuoli äidin aiemmasta avioliitosta, minä ja kokonainen pikkuveli. Äiti ja isä edelleen naimisissa. Ne meni naimisiin lähes päivälleen tasan puoli vuotta ennenkuin mä synnyin. Mikä lie "pakko" sekin aikoinaan.

Muistan perhepäivähoitajani ja muut hoitolapset, muistan saman pihan muut lapset. Sen kun opin ajamaan ilman apupyöriä, kun opin solmimaan kengännauhat rusetille. Sen kun käytiin kerran hoitotädin kanssa kioskilla ja siellä myytiin violetteja karkkeja, en ollut tiennyt sellasia olevan olemassakaan.

Muistan, kun pääsin kerran tai ehkä kahdesti isän mukaan päiväksi tontille, kun rakennettiin omaa taloa. Muistan, että isi valoi mulle betonisia hiekkakakkuja, että sedät muurasivat tiiliverhoilua. Muistan ensimmäisen joulun omassa, uudessa kodissa. Kun isoveli lähti käymään kioskilla ja kuinka ollakaan, joulupukki tuli juuri silloin. Muistan ihmetelleeni, miten joulupukilla voikaan olla niin samanlainen ääni kuin isoveljellä. Vahva on lapsen usko.

Muistan, kun itkin autossa, kun isi lähti viemään mua mummolaan, koska pikkuveljen oli määrä syntyä lähiaikoina. Muistan, että oltiin äitin ja pikkuveljen kanssa kotona. Siihen aikaan sisarukset eivät saaneet olla päivähoidossa, jos äiti oli äitiyslomalla. Muistan, että se oli kamalan tylsää. Kaikki kaverit olivat tietenkin tarhassa, esikoulussa kävin kai kerran viikossa. Tipuin joku yö parvelta ja sain aivotärähdyksen enkä saanut mennä edes esikouluun. Niin tylsä vuosi kotona äidin ja pikkuveljen kanssa.

Menin kouluun. Olin ainoa tyttö meidän luokalta, joka asui sillä asuinalueella. Muut kylän samanikäiset lapset olivat rinnakkaisluokalla. Muut luokkani lapset asuivat muualla, ja kaikilla oli luokallamme ainakin yksi kaveri, paras kaveri omalta asuinalueeltaan. Kuljin koulumatkat yksin. Joskus saatoin kulkea joko vuotta vanhemman tai vuotta nuoremman meillä päin asuvan kaverini kanssa yhtä matkaa kouluun, mutta heilläkin oli tietenkin kaverinsa omilta luokiltaan. Muistan, kuinka musta tuntui, etten kelpaa parhaaksi kaveriksi kenellekään. Ne, joiden kanssa oltiin jossain vaiheessa parempia, ehkä jopa parhaita kavereita, muuttivat pois.

Kuudennella luokallemme tuli uusi tyttö. Sen kanssa oltiin välillä parhaita kavereita, välillä se oli paras kaveri yhden toisen luokkalaisemme kanssa. Kolmistaan emme viettäneet aikaa, kai se oli sen ikäisenä se juttu, että voi olla paras kaveri vain yhden kanssa kerrallaan. Kun en ollut sen uuden tytön kanssa paras kaveri, olin yksin.

Yläasteella meillä oli kuuden hengen tyttöporukka. Kilttejä tyttöjä, jotka olivat hyviä koulussa. Muilla omat tärkeät, aikaavievät harrastuksensa. Itse olisin halunnut viettää aikaa Mäkkärin edessä, tavata poikia, hengailla niinkuin kaikki coolit tyypit. Sen sijaan olin kotona ja opiskelin.

Lukion tokalla tutustuin kahteen tyttöön ja pääsin mukaan kaveriporukkaan, joka oli sellainen, josta olin aina haaveillut. Me kolme tyttöä ja paljon poikia. Bileitä ja hengailua. Sitä ennen kävin viisi kertaa viikossa aerobic-tunneilla ja kerran viikossa spinningissä. Luin illat koulujuttuja. Kehitin sääntöjä, joiden mukaan esimerkiksi iltakuuden jälkeen ei saanut enää syödä. Ei väliä, vaikka olisi ollut koulussa neljään asti, mennyt siitä viideltä aerobiccaamaan ja tulisi kotiin vasta puoli seitsemän. Ei ruokaa kuuden jälkeen. Piste.

Lukion jälkeen aloin seurustella ensimmäisen poikaystäväni kanssa. Se oli ihanaa. Niin ideaalista ja loppuelämän kestävää. Sen aikaisen mittapuun mukaan olimme yhdessä pitkään, vaikka olisi pitänyt erota jo ensimmäisen puolen vuoden jälkeen. Olin muka niin umpirakastunut ja toisaalta niin naiivi. Jos se kännissä haukkuu mut maanrakoon kerran, niin ei se tee sitä toista kertaa. Jos se tekee sen toisen kerran, niin ei varmasti enää kolmatta. Jos se kerran kännissä tönäisee mut ojanpohjalle, niin ei se sitä ainakaan tee enää. Liian kauan mä sitä katoin, mutta opin ainakin, mihin en enää ikinä lähde.

Olin muuttanut toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Siellä tutustuin uusiin ihmisiin ja sain uusia kavereita. Lukioaikaiset kaverit olivat jääneet, mutta olin saanut uusia kavereita myös entisessä kotikaupungissani. Oli ihmisiä, joiden kanssa viettää vapaa-aikaa ja joita kutsua ystävikseen. Kuitenkin olin vähän joka paikassa ulkopuolinen. Edelleen kaipasin sellaista parasta ystävää. Mutta eihän siinä iässä enää ollut parhaita ystäviä, kaikilla oli jo historiansa ja oma elämänsä. Opiskelupaikkamme oli sellainen sulatusuuni, joka keräsi opiskelijoita ympäri Etelä-Suomea ja josta ihmiset lähtivät aina viikonlopuksi elämään omaa, oikeaa elämäänsä. Niinhän minäkin tein.

Tapasin tulevien lasteni isän ulkomailla erään kevään alussa. Seuraavana syksynä jo muutin tänne. Jäljellä olevat opintoni eivät enää katsoneet paikkakuntaa, joten sama oli jättää se kaupunki taakse ja muuttaa vielä kauemmaksi, yli 500 kilometrin päähän kotoa. Täällä olin ensimmäisen vuoden yksin, vailla ystäviä. Tein töitä vuokrafirman kautta, joten eri kohteiden työntekijöistä en saanut kavereita. Tutustuin kuitenkin yhteen toiseen vuokratyöntekijää ja hän olikin ensimmäinen kaverini täällä. Ensimmäistä kertaa lähdin ulos ilman poikaystävääni.

Aloin opiskella. Sain kavereita, ryyppäys- ja illanviettokavereita. Tulin raskaaksi, kaverit jäi. Vauva syntyi, mies teki pitkää työpäivää. Olin yksin. Pääsin kuitenkin mukaan äitiporukoihin ja löysin sielunsiskoni. Palasin töihin, opiskelut jäi vähemmälle. 

Sovittiin miehen kanssa, että toinen lapsi saa tulla jos on tullakseen. Seuraavassa kuussa menkkoja ei enää tullut. Sen sijaan tuli niskaturvotusta ultrassa ja ongelmia ja puhumattomuutta parisuhteessa. Tuli piinallisen pitkä ja pelottava raskaus, jossa odotin ja pelkäsin yksin. 

Syntyi vauva. Olin vielä enemmän yksin. En saanut tukea ja turvaa kenestäkään, vähiten omasta miehestäni, lasteni isästä. En tosin puhunut hänelle, mutta eipä hänkään ottanut asiaa puheeksi. Tuli ero. Tuli elämäni sumuisin kesä, josta en muista juuri mitään. Tuli ja meni miehiä, niinkuin oli tullut ja mennyt aina, kun en ollut ollut parisuhteessa. Yhdenillanjuttujen lukumäärän laskemisen lopetin tavattuani lasteni isän. Nuorempana saatoin hakea seksillä rakkautta ja välittämistä, vanhempana sitä, ettei tarvitsisi olla yksin. Sama asia kai.

Tuli yksi mies, jonka kanssa homma ei oikein edennyt. Tuli toinen, joka sai mut puhuttua pyörryksiin, rakastumaan itseensä. Sitten se lähti yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Tuli tuo ensimmäinen mies uudestaan. Juuri kun olin ajatellut, että suhteen voisi viedä seuraavalle tasolle, että se voisi tavata mun lapset, se löi liinat kiinni. Jostain syystä kuitenkin aloitettiin uudestaan, mutta eihän siitä edelleenkään tullut mitään. Ei se halunnut mua kokonaan, ei halunnut tavata mun lapsia. Jälkikäteen sanoi, että sitä pelotti niin paljon, että ei tulekaan niiden kanssa toimeen. Ei voinut kuitenkaan edes yrittää.

Sitten tapasinkin jo sen miehen. Sen kahden lapsen vastaeronneen isän monen sadan kilometrin päästä. Siinä asetelmassahan jo oli loistavat lähtökohdat parisuhteelle, mutta rakastuin silti aivan jäätävän täysin ja olin valmis sen kanssa ihan mihin vaan. Oikea rakkauden kesä, joka päättyi liian nopeasti ja niin kamalalla tavalla, etten uskonut selviäväni. Sitten taas tämä yksi mies, viimeisen kerran.

Yksinäisyyttä ja hylätyksi tulemista. Sietämätöntä yksinoloa ja kaipausta olla rakastettu. Pelkoa siitä, että jää yksin, ja varmuutta, että loppujen lopuksi sitä on yksin.

Vapaa ja yksin.

Muutamat viime päivät on ollu aika hankalia. Se lähti Singaporeen. Se on siellä kesän, ja mulla on sellainen tunne, että ei se tänne palaakaan. Miksi palaisi? En mä voi sille luvata, että meistä tulee joskus vielä jotain. En mä tiedä tällä hetkellä mistään mitään.

Kaipaan älyttömästi tähän arkeen toista ihmistä, mutta kun mulla oli se tässä, mua vaan ahisti ja oli niin älyttömän paha olla. Mutta en oikein osaa olla yksinkään. Kuitenkin olen yksin. Ja yksinäinen. Tuntuu siltä, että olen täysin ulkopuolinen kaikesta. Ihan kuin katselisin jonkun ikkunan takaa, miten ihmiset elää omaa onnellista elämäänsä ja mä olen vaan niin pihalla.

En mä tiiä, miten tästä voi päästä eteenpäin. Miten sitä voi oppia olemaan yksin? Nyt muutaman päivän ajan olen ratkaissut ongelman tapaamalla kavereita ja ystäviä iltaisin. Sitten suoraan treffien jälkeen nukkumaan. Aiemmin on ollut tosi kivaa viettää aikaa yksin, mutta nyt on ollut hankalaa sen lähdön jälkeen. Kun on tiennyt, että se ei ole samassa kaupungissa ja varsinkin nyt, kun se ei enää ole edes Suomessa. Mitä ihmettä mä teen?

Mä halusin olla
Vapaa ja yksin

Mut joku sarvipäinen

Lisäs siihen -äinen

Musta tuli

vapaa ja yksinäinen

Chisu: Vapaa ja yksin

Who Would've Thought.

Oon aina rakastanut käsillä tekemistä. Ompelen, neulon, virkkaan, maalaan, askartelen. Aloitan miljoona projektia ja jätän kesken yhtä monta. Olen helvetin hyvä aloittamaan, mutta täydellisen surkea saattamaan päätökseen. Pätee moneen asiaan elämässäni.

Olen viime aikoina purkanut ahdistustani tekemällä erilaisia kollaaseja. Leikkaan lehdistä kuvia ja tekstejä ja sommittelen niistä tauluja. Kun ahdistaa niin paljon, ettei pysty mitään muuta tekemään, kaivan esiin sakset, liimaa ja pari lehteä ja teen niistä jotain mun näköstä ja omaa.

Eräs ystäväni fiilisteli mun tekeleitä ja oli sitä mieltä, että ne pitää saada jonnekin esille kaikkien nähtäväksi. "Joopajoo", ajattelin, mutta sattumien summana ja tähtien oltua oikeassa asennossa oikeaan aikaan hyppäsin tuotokset kainalossa alkuviikosta junaan, joka vei Rovaniemelle. Sinne käytiin pystyttämässä näyttely yhteen lounasravintolaan, Rovaniemen klubille.

Siellä ne nyt roikkuu, kaikkien nähtävillä ja arvosteltavina. Saman tien, kun ne oli ripustettu ja oltiin lähdetty, olisin halunnut kääntyä takaisin ja hakea ne pois. Ne on liian henkilökohtaisia ollakseen kaiken kansan nähtävillä. Niihin mä olen antanut osan itsestäni ja ajatuksistani. Ne olisi vain ollut pakko saada pois. Mutta eihän me niitä tietenkään lähdetty hakemaan. Sinne ne jäi. Mua ahisti.

Kaikkien ystävien ja tuttujen mielestä tämä on aivan mieletön juttu. Itse vähättelen sitä, eihän mulle tapahdu mitään mieletöntä. Koen olevani sen verran mitätön ja mitäänsanomaton, että ei mulle voi tapahtua mitään mieletöntä. Järki sanoo, että onhan tämä aika kova juttu, mutta itse näen vain negatiivisia puolia. "Sehän on vaan joku lounasravintola. Eihän ihmiset lounasaikaan ehi niitä jäädä edes kattomaan. Eihän kukaan varmasti edes tykkää niistä."

Mutta oikeasti: mitä väliä? Mitä väliä, vaikka niistä ei kukaan tykkäisi? Koska oikeastaan voihan joku niistä tykätäkin. Voihan joku löytää niistä jotain, mikä koskettaa. Sitä paitsi eihän kukaan tiedä, missä tunnelmissa mä olen niitä juttuja tehnyt. Ja voihan olla mahdollista, että saan ne vielä jonnekin muuallekin esille. Jonnekin "oikeampaan" paikkaan, jonnekin, jossa omistajien ensimmäinen ja ehkä ainoa motiivi ei ole se, että voi laittaa Lapin Kansan menot-palstalle ilmaisen ilmoituksen, koska kilpailijoillakin on ollut sellaisia. Eihän sitä tiedä.

Mutta siellä ne on. Mun pöytälaatikkoon värkkäämät juttuni ja kuka tahansa voi mennä niitä katsomaan. On se aika hurjaa.

Pmmp: Päiväkoti.

Kukaan ei tule kuitenkaan
jään hetkeksi tähän istumaan
En voi mennä uloskaan vielä
olisin mykkä ja voimaton siellä

Tänään
et puheluuni vastaa
Niin, tänään olet lähtenyt pois

Nyt juuri joisimme aamukahvia
katsoisimme ikkunasta leikkipuistoa
Pyysin jo anteeksi, kahdestikin
Kuka nyt pussailee mua aamuisin?

Tänään
mä en oo sinun tyttö
Tänään en tiedä missä oot

Päiväkodin lapset ovat pihalla taas
ne tuli leikkimään
Ilma on kauniimpi kuin milloinkaan
enkä itkekään
Päiväkodin lapset ovat pihalla taas
siellä nauretaan
Ilma on kauniimpi kuin aikoihin
Miksi itkisin

Naurakaa! (siellä nauretaan)

Olet siis pakannut tavarani jo
lehdestä ympyröity uusi asunto
Kilpikonnat jäävät sulle
sinunhan ne on
Muistaisit puhdistaa terraarion

Enää
mä en oo sinun tyttö
En enää tiedä missä oon

Päiväkodin lapset ovat pihalla taas
Niin kai minäkin
Ilma on kauniimpi kuin aikoihin
Miksi itkisin

Vuosi nuoruudestani (?)

Vuosi sitten tapasin sen miehen. Äitienpäiväaattona. Ja tavallaan myös tasan vuosi sitten se tuli kaupunkiini tapaamaan vain mua. Tänään on euroviisut, sinäkin iltana oli. Missä olen tämän vuoden jälkeen?

Tismalleen samassa tilanteessa kuin vuosi sitten. Nyt. Nyt olen samassa tilanteessa kuin vuosi sitten. Vuosi sitten vannoin, että nyt mun on aika kohdata oma itseni, omat pelkoni ja ahdistukseni. Mun on aika päästä eteenpäin, oppia rakastamaan itseäni ihan itse, ihan omana itsenäni ja olla onnellinen ihan vain ja ainoastaan itseni kanssa.

Tapasin sen miehen. Rakastuin, rakastin. En edes tajua, miten niin älyttömästi rakastuin. Kahden lapsen isä. Melko vasta eronnut. Monta sataa kilometriä välimatkaa. Siinä miehessä oli ilmeisesti jotain ihmeellistä. Ja jotain ihmeellistä siinä kai on edelleen. Tai miksi muuten se olisi mun mielessä taas? Edelleen?

Se jatkoi matkaansa, palasi yhteen lastensa äidin kanssa. Se tuli mulle yllätyksenä, mutta tavallaan ei. Elää ilmeisen onnellisena omaa pikku perhe-elämäänsä. En tiedä. Tai tiedän jotain, osittain. Ei se mua ole kokonaan unohtanut. Haluaa ehkä olla kaveri. Nyt ehkä tuntuu siltä, että voisinkin olla sille sitä. Mutta en ole varma.

Mä jatkoin myös tavallaan matkaani. Siitä ystävästä, joka kiskoi mut ylös ja joka sai mut pysymään hengissä, siitä tuli mulle rakas. Rakastettu. Tavallaan tunsin sen jo vuoden takaa, tapailtiin kerran, toisenkin kerran, kai kolmannenkin. Sen kolmannen kerran jälkeen siitä tuli ystävä. Se oli aivan yhtäkkiä jotain aivan muuta kuin mitä se oli aikaisemmin ollut. Se kertoi itsestään, taustastaan, ajatuksistaan, kaikesta. Aikaisemmin se ei ollut kertonut. Opin tuntemaan sen. Se rakastui muhun, ja mä jotenkin myös siihen. Oltiin parisuhteessa, suunniteltiin yhteistä tulevaisuutta. Yhteistä kotia, perhettä, avioliittoa, vauvaa.

Olin onnellinen, kunnes en enää ollut. Koko alkuvuosi oli pelkkää ahdistusta ja stressiä. Gradu, työt, oman ajan puute, se kaikki sai mut voimaan todella pahoin, vaikka tajusin sen vasta jälkikäteen. Sen kaiken purin lähimpään ja sain senkin voimaan pahoin. Loppujen lopuksi todettiin, että eroaminen on, jos ei ainoa, niin ainakin paras vaihtoehto. Sitä eroa on nyt tässä tehty pari kuukautta. Hullua, miten nopeasti aika kuluu. Nyt se lähti kokonaan pois kaupungista, Suomesta, joten ehkä pikkuhiljaa se erokin sieltä alkaa astua esiin. Helppoa se ei ole. Se on täydellisin mies mulle, ainakin paperilla. Sellainen joka tytön unelmamies, huomioonottava, kiltti, ystävällinen, rakastava, älykäs, hyvin koulutettu, hyvin toimeentuleva ja mikä mulle oli tärkeintä, se otti meidät, mut ja lapset omakseen. Mutta kuitenkin siitä ehkä puuttui se jokin. Tai ainakin musta puuttui se jokin. En ollut vielä valmis. Mutta nyt se on poissa, ja aika näyttää mitä tuleman pitää. Nähdäänkö me edes koskaan enää? Voisiko meistä vielä kerran ja lopullisesti tulla jotain? Oonko mä ikinä valmis? Mihinkään? Kenenkään kanssa?

Vasta nyt tajusin, että tein saman tälle miehelle kuin se toinen teki mulle. Otin laastarin. Ymmärrän nyt sitä toista todella hyvin. Ymmärrän sen, kun se kertoi kokemastaan ahdistuksesta, tunteistaan, halustaan olla yksin vaikka loppuelämänsä. Mä ymmärrän. Ja nyt pystyn antamaan sille anteeksi, koska tajuan, ettei se sitä tahalleen tehny, ei satuttaakseen mua, vaan se oli itse niin hukassa ja valitettavasti mä satuin joutumaan siihen mukaan.

Nyt on kuitenkin aika päästää irti. Kaikesta. Kaikista. Nyt mä koen olevani riittävän vahva kohtaamaan pelkoni ja ahdistukseni. Pikkuhiljaa mä löydän itseni ja opin rakastamaan itseäni. Ennemmin tai myöhemmin mä olen ehjä ja onnellinen itseni kanssa, juuri sellaisena kuin mä olen. Sitten, ehkä sitten mä voin kuvitella jakavani elämäni jonkun ihmisen, puolison kanssa.

Shit hits the fan.

Kamalin päivä ikinä. Paska todellakin osui tuulettimeen ja suoraan sanottuna voi vittu. Hain kolmen päivän sairausloman, kun eilen illalla ja vielä aamullakin oli tosi kipeä olo. Psykosomaattinen flunssa, kaikkeen ne naiset pystyy. Ystävä tuli pitämään paletin kasassa, kun itse makasin sängyn pohjalla ja nukuin.

Olo muuttui pelottavan samanlaiseksi kuin viime joulukuussa. Silloin lähdin pari kertaa töistä kesken päivän pois, koska en vain pystynyt olemaan siellä. Ahdisti niin paljon, että luulin kuolevani. Toivoin, että pääsisin jonnekin vähäksi tai vaikka pitkäksi aikaa lepäämään, että joku huolehtisi musta, että mun ei tarvitsisi olla mistään vastuussa, että saisin vain nukkua. Psykiatri totesi, etten ollut työ- tai opiskelukykyinen ja laittoi puolentoista kuukauden sairauslomalle.

Lähdettiin lasten kanssa viikoksi etelään mun kotikotiin. Lähdin joulun jälkeen Leville. Hajotin sillä reissulla kyynärpääni. Lähdettiin lasten kanssa pariksi kuukaudeksi etelään mun kotikotiin. Tultiin takaisin. En viettänyt yhtäkään lapsivapaata iltaa yksin kotona moneen kuukauteen. Tapasin sen miehen. Kesä meni onnellisena. Sitten se loppui.

Kului yhdeksän kuukautta ja yksi päivä siitä, kun jäin pääni takia sairauslomalle, enkä kertaakaan miettinyt syitä, miksi niin kävi. Tai no, kyllä multa on niitä yritetty vähän kysellä, mutta oon sivuuttanu ne kysymykset aika tehokkaasti.

Nyt yheksän kuukautta ja yksi päivä myöhemmin oon edelleen siinä samassa tilanteessa kuin silloin. Tosin olo on vielä pahempi kuin silloin. Paljon käsittelemätöntä paskaa on kertynyt sen jälkeen, puhumattakaan, millaisiin mittoihin ne vanhat käsittelemättömät paskat on kasvanu.

Aivan järkyttävän ahistunu olo. Tekisi mieli vain lähteä karkuun ja painaa se kaikki paska taas unohduksiin ja keskittyä muihin asioihin. Leikkiä, että kaikki on kunnossa ja että ei mua mikään vaivaa, ei mulla oo mitään käsittelemättä. Mutta ei se niin mene. Tällä kertaa mä en voi paeta ja olla kohtaamatta sitä kaikkea, mitä mä oon paennut jo ties kauan. Kuukausia? Vuosia? Kymmeniä vuosia? No vitun kauan ainakin.

Nään vaan edessäni valtavan vuoren, joka mun on selvitettävä, jonka päälle mun on kiivettävä. Vasta sitten mä voin olla aidosti onnellinen. Eikä mulla ole mitään aavistustakaan, miten sille vuorelle kiivetään tai mistä mä edes alottaisin. Se on niin saatanan suuri ja pelottava, ei siitä voi selvitä. Tällä hetkellä kun jo pelkkä se, että pystyy hengittämään, tuntuu liian ylivoimaiselta.

"Muista hengitä silti..." NGO 1.6.2013

Palasina.

Luulin jo kerran hajonneeni sen miehen takia, mutta eihän se ollut mitään verrattuna tähän, kuinka rikki oon nyt. Se tuli tänne lauantaina. Sattumusten summana päädyin meijän yhteiselle ystäväpariskunnalle, ja nähtiin siellä. Mua ahisti niin paljon, että luulin kuolevani. Väsymyksen piikkiin laitoin sen, että olin vaan hiljaa enkä puhunut kenellekään juuri mitään. Kyllähän se luki mua kuin avointa kirjaa ja tasan näki, että mulla vaan oli niin saatanan paha olla siellä sen kanssa. Edellisen kerran oon tainnu olla siellä niiden luona sen kanssa juhannuksena. Silloin kun kaikki oli vielä niin vitun hyvin ja niin vitun täydellistä ja olin niin vitun onnellinen. Nyt kun istuttiin terassilla sen saman pöydän ääressä sillä samalla porukalla kuin juhannuksena, olin itku kurkussa koko ajan enkä voinu ees kattoa siihen päin. En vaan pystynyt olemaan, mutta oli pakko hengittää ja selvitä.

Lähdettiin sen kanssa kuitenkin mun luo. Olin aivan kauhuissani. Juteltiin niitä näitä, pysyin jotenkuten kasassa. Se kysy, onko mulla paha olla. Vastasin, että on. Se sano huomanneensa, että mua vähän ahisti. Ai että ihan vähän. Sain sanottua sille melkein kaiken, mitä pitikin. Että olen kaikkea muuta kuin yli siitä, että en pysty olemaan sen kanssa missään tekemisissä, että en pysty olemaan sen kaveri enkä yhtään mitään. En sanonut, miten katkera oon sille, että se vei multa kaiken, mun unelmat ja haaveet, enkä sitä, että se anto tilalle epätoivon, katkeruuden ja kyynisyyden. Olisi varmaan pitänyt.

Se jäi kuitenkin mun luo yöksi. En halunnut, että se lähtee. Se halasi mua lujasti ja piti mut tiukasti lähellään koko yön. Sain vielä hetkeksi upota siihen valheeseen, että se on mun, että me ollaan me ja että kaikki on hyvin. Se oli maailman ihanin valhe. Niin todellisuuspakoista itsensä kusettamista, ettei mitään järkeä, mutta kai mä tarvitsin sen. Sen hetken onnentunteen ennenkuin koko maailma romahtaa.

Se lähti, ja illalla maailma romahti. Pyysin sen mun luo vielä toiseksi yöksi, koska olisin tarvinnut vielä vähän sitä valheellista kaikki on ihan hyvin -tunnetta. Se lupasi ilmoittaa, tuleeko. Ei ilmoittanut. Siihen hajosin lopullisesti. Itkin koko illan, ja jäljelle jäi vaan helvetin tyhjä olo. Se olo, kun ei tunne edes kipua.

Se soitti mulle äsken. Mietin pitkään, vastaanko. Vastasin kuitenkin. Se väitti, ettei muistanut, että lupas ilmottaa, tuleeko vai ei. Jäi kuulemma siihen käsitykseen, että ilmottaa, jos tulee. Vituiks meni. Se sano, että haluais olla mun kanssa vielä yhteyksissä joskus, että sitä ei ahdista pitää yhteyttä, mutta ymmärtää, että mä en pysty. Ei toivotettu hyvää loppuelämää. Sanottiin vaan, että moikka.

Nyt mä olen palasina. Niin pieninä sirpaleina, ettei musta ehjää taida saada ikinä. Mun jalat ei kanna, mun kädet on puutunu, mä en tunne mun huulia. Mä en syö. Istun vaan sängyllä ja yritän hengittää.

Katkera.

Tapasin keväällä miehen, pari viikkoa sen jälkeen, kun olin päättänyt, että olen yksin ja olen yksin onnellinen. Tutustuttiin, puhuttiin heti alusta asti kaikesta. Mä kerroin sille ensimmäisen viikon aikana itestäni aivan kaiken, ja siitä tuli mulle aivan hemmetin tärkeä ihminen. Kaikki ajatukset natsasi loistavasti yhteen, meillä oli älyttömästi yhteistä. Nähtiin viikoittain, välimatkaa meillä oli 250 kilometriä, mutta ei se haitannut. Se kävi meillä, me käytiin muksujen kanssa sen ja sen poikien luona.

Siitä tuli lyhyessä ajassa aivan mielettömän tärkeä ihminen mulle. Se oli se, jolle mä halusin kertoa ensimmäisenä kaiken, niin hyvän kuin pahankin. Se oli mun tukena, kun mulla oli vaikeeta, mä olin sen tukena, kun sillä oli vaikeeta. Sen kanssa oli niin hyvä olla ja puhua. Molemmilla oli hyvä olla. Se oli ihan täydellistä.

Kumpikaan ei nähnyt estettä sille, ettei me oltais voitu toimia, ettei meistä ois voinu tulla jotain. Vitsinä heitettiin, että ei meistä kuitenkaan mitään tuu, että kaikki mikä voi mennä pieleen, menee pieleen. Ehkä se ei ollutkaan sen puolelta vitsi, en tiiä. Mä olin kuitenkin aivan täysillä mukana. Se ihminen oli se, jonka kanssa tosissani pystyin kuvittelemaan eläväni loppuelämäni, ja sitä mä halusinkin. Mä ihastuin siihen aivan täysin, rakastuinkin. Se oli vaan niin täydellinen. Me oltiin täydellisiä.

Heinäkuussa jokin muuttui. En ymmärtänyt mikä, mutta ei vain ollut enää samanlaista. Se ei ollut enää samanlainen. Se käänsi kelkkansa täysin. Se ei yhtäkkiä pystynytkään mihinkään vakavaan, ei pystynyt enää yhtään mihinkään. Se ei pystynyt keskittymään mihinkään muuhun kuin duuniin ja poikiinsa. Mä en ollut enää mitään.

Hajosin. Hajosin aivan täysin, mutta sen sijaan että olisin itkenyt, patosin kaiken taas sisälleni. Tunsin itseni petetyksi ja kusetetuksi. Kaikki se, mistä puhuttiin, mitä me tehtäisi tulevaisuudessa, mitä me oltais, kaikki se oli hetkessä pyyhkäisty pois, ja mulla ei ollut enää mitään. Pahinta oli se, että menetin ystävän.

En halunnut puhua sen kanssa, en laittaa viestiä, en selvittää asioita. Se halus. Ja onneksi halusi. Puhuttiin yhtenä yönä tunteja puhelimessa, selvitettiin kaikki. Ymmärsin, mikä sille tuli, mikä sitä alkoi ahdistaa. Se ymmärsi, miltä musta tuntui. Sovittiin, että pidetään vielä yhteyttä, ollaan kavereita tai jotain. Musta oli tullut sille tosi tärkeä niinkuin siitä mulle. Turha sitä olisi heittää pois vain sen takia, että meidän juttu ei toiminut. Se vaikutti oikein hyvältä idealta. Käytäntö on osoittanut sen huonoksi.

Eilen illalla tajusin olevani sille aivan älyttömän katkera. Mä näin aivan ihanan tulevaisuuden sen kanssa, meidät kuusi perheenä, onnellisina. Se vei multa mun haaveet, murskasi mun unelmat. Se vei mun uskon kaikkeen, siihen, että mistään voisi tulla mitään. Mulla ei onnistu mikään, ei sitten niin mikään.

Nyt se on tulossa viikonloppuna tänne. Mun luo, mun takia. Jossain mielenhäiriössä pyysin sitä käymään. Enkä enää tiiä, mitä ajatella. En mä halua sitä tänne, mutta en voi peruakaan, koska meijän on pakko nähdä ja mun on pakko saada puhua sen kanssa. En mä tiedä. Kunpa en olisi koskaan tavannut koko ihmistä.