Paska päivä on paska päivä.

Tää päivä on kyllä ollu just niin paska kuin sellaisen paluu arkeen -päivän voi kuvitella olevan. Aamulla on herätty aivan törkeen aikasin, että ehittiin lentokoneeseen. Oltiin kotona joskus kymmenen aikaan.

Pakkasta on about miljoona astetta, ja kämppä on aivan läävä. Ei ollut mies "ehtinyt" siivota eikä käydä kaupassa. Niinpä oon tuskaillu paskasen kämpän (mähän en siivoa) ja ruuattomuuden takia. Oon syöny varmaan kilon karkkia ja just ja just saanu naperon ruokittua, mut siinäpä se. Vituttaa.

Vituttaa, että aikuinen ihminen viettää täällä viikon lapsetonta aikaa eikä edes voi siivota. Eikä käydä kaupassa silleen, että meillä ois jotain syömistä, kun tullaan. Miinus kolmekymmentä astetta ei ole sellanen keli, että lähtisin tuota pienempää roudaamaan vaunuilla kauppaan. Ei ole ei. Ja jos kerran se aikuinen ihminen on ehtinyt ryypätä, niin kyllä se ois ehtinyt siivoomaanki, jos vaan ois viittinyt. Edes ne omat sotkunsa.

Jääkaapissa oli viikon vanhaa salaattia, ja siellä haisi ihan mädäntyneelle. Miten se ei voi haistaa tollastakaan? Miten se ei voi heittää niitä viikon vanhoja perunoitakaan roskiin? Miten se ei voi ikinä siivota liettä, kun paistaa pannulla pekonia? En varmasti siivoa. Tein ruuaksi munakasta. Nam, nam, maistui vaan aivan paskalta. Mitä lie vanhoja kananmuniakin. Meni fiilikset. Söin karkkia ja syötin naperolle juustoa. Ei oo edes pakkasessa leipääkään.


Hirveetä huutoa ollut koko päivä. Pienempi oppi taas hyvälle tuolla mummolassa ja huutaa joka sekunnin, jota ei nuku tai ole sylissä. Isompi tekee suunnilleen samaa. Mä en tänään jaksa. En jaksa. Isompi nukahti päikkäreille aivan väärään aikaan, nukkuu siis nyt. Ei toivoakaan saada sitä ajoissa yöunille, mutta en viiti herättääkään, koska en kestä nyt sitä huutoa, joka keskenjääneistä unista alkaa. No ei tarvinnukaan herättää, nyt se huuto alkoi jo. Ja nyt nukahti uudelleen. Lienee sanomattakin selvää, että pienempi heräs just sillä samalla sekunnilla, kun isompi nukahti. Ja huuto alkoi. Ei toivoakaan mun siis päästä minkäänlaisille unille tänäänkään. Mies niin lähtee kauppaan noiden kanssa, kunhan tulee kotiin.


Tänään on taas sellanen päivä, että musta ei todellakaan ole tähän. Vituttaa ja pahinta kaikesta, masentaa. Sellanen orasteleva paska fiilis, joka oli päällä viime vuoden loppupuoliskon. En halua sitä. Mutta fiilis on just se, et lähen menee tai hyppään parvekkeelta tai jotain muuta. En mä vaan pysty tähän. Mä en jaksa.

Melkein täydellinen asunto.

Jos olisi satakakskytä tonnia. Jos ottaisi lainaa satakakskytä tonnia Jos saisi lainaa satakakskytä tonnia. Paitsi että siihen tulee putkiremontti parin vuoden sisällä. Mutta muuten. Sijainti ois loistava, olkkarin ikkunasta näkyy miehen firma. Rivitalo puiston vieressä. Voi itku, jos tietäisi, että miehen firma menestyy tai jos se olisi jo vaikka vuoden tehnyt noita hommia ja firma olisi menestynyt, ei varmasti epäröitäisi hetkeäkään. Se on vanha, mutta tosi hyvässä kunnossa ja voitaisiin asua siinä pitkään. Ja putkiremonttikin varmasti selvittäisiin. Kukakohan haluaisi ostaa meille sen asunnon? Ostettaisiin se sitten pois, kun saataisiin lainaa.


Vuokra-asuntoja ei ole näkynyt. Oli mulla netissä ilmoituskin. Kolme asuntotarjousta sain. Yksikään niistä ei ollut oikealta alueelta. Mitä ne ihmiset oikein ajattelee? Jos mun ilmoituksessa lukee, että haen vuokra-asuntoa alueilta x, y ja z ja erityisesti alueen z läheltä, miksi ne tarjoaa mulle asuntoa alueelta a, b tai c? Ei mitään järkeä. 


Mutta eiköhän meille joskus joku asunto tule vastaan. Tosin tuon myytävän haluaisin. Näen meijät niin asumassa siinä!

Kummilapsia siellä, kummilapsia täällä.

Mullahan ei ole tähän mennessä ollut yhtäkään kummilasta, mutta tänä talvena saan kolme. Kaksi on jo syntynyt, molemmat viime kuussa. Kolmaskin kuulemma jo koputtelee yksiönsä ovella.


Tapasin tänään kummityttöni, joka on huomenna viikon ikäinen. Voi mahdoton, miten voi olla pieni ihminen. Tyttönen syntyi nelisen viikkoa ennen laskettua aikaa, joten hän on oikeasti pieni, ei vain pieni niin kuin vastasyntyneistä sanotaan. Pikkuisen pilkisti nenänpää liian suurten vaatteiden seasta. Ja voi, kun otin hänet syliini. Kuin olisin nostanut vaatteisiin puettua maitotölkkiä, niin kevyt hän on. Niin pieni ja suloinen, kyllä kummitädin sydän suli täysin ja kyyneleet tuli silmiin.


Huomenna tapaan kummipoikani. Ei hänkään vanha ole, huomenna kolme viikkoa. En malttaisi odottaa ja toivon todella, että ajokeli ei ole niin huono kuin mitä on luvattu. Pakkohan mun on päästä kummipojan nimiäisiin, jotka siis pidetään huomenna. Sielläkin odottaa varmasti ihana hurmuri, joka vie sydämen mennessään. Ja jonka rinnalla tuo oma pikkuinen tuntuu niin suurelta. 


Voi kun tänäänkin Pöpö vanheni ainakin kuukaudella sen pienen nyytin vieressä. Onhan tuo oma vauva niin maailman ihanin. Tai nuo molemmat. Pöpökin vain hymyilee ja nauraa hekottelee eikä turhia kitise. Se on myös aloittanut saman, mitä siskonsakin teki vauvana: hörähtää, kun tietää saavansa maitoa. Itseäkin alkaa aina hymyilyttää.


Napero on todella ottanut Pöpön rakkaakseen. Sanoo aina aamuisin "huomenta Pöpö" ja pussaa. Ja Pöpö on alkanut todella seurata naperon touhuja ja jopa naureskella sille. Kohta äitiä ei enää tarvitakaan, kun ne viihdyttävät toinen toisiaan. Kohta ne on jo niin isoja, että ne menee pihalle leikkimään yksinään ja sitten ne lähteekin jo baariin yhdessä. Voi apua. Onneksi äiti ei vanhene samaa tahtia.

Etelässä.

Täällä ollaan. Kotikotona. Yleensä en täällä juuri koneella hengaile, en vaan ehdi. Tai ehkä se on se, että täällä tietokone on pikkuveljen huoneessa eikä olkkarissa niin kuin kotona. Kotona se kone on liian saatavilla koko ajan, ja sen takia siinä roikkuu jatkuvasti. Ja jos sen laittaa kiinni, keksii miljoona asiaa, jotka on vaan just sillä sekunnilla tarkistettava netistä.


Tultiin lentäen. Superpaniikissa olin ennen lentoa, miten mä voisin ikinä selvitä lentomatkasta yksin vauvan ja taaperon kanssa? Turha pelko ja paniikki, matka meni aivan loistavasti. Kumpikaan ei huutanut, kumpikaan ei oksentanut. Sen sijaan toinen nukkui alkumatkan ja söi tissiä loppumatkan. Toinen oli pirtsakka alkumatkasta ja nukkui loppumatkan. Jos paluumatka sujuu yhtä hyvin, sanomme hyvästit ystävällemme VR:lle ja matkaamme tästä lähin siivillä. Ei mitään järkeä istua junassa seitsemää tuntia, jos saman matkan voi taittaa alle tunnissa ja siitä hyvästä köyhtyy vain kolmisenkymppiä enemmän. Ei ole ekologista ei, mutta nyt en jaksa välittää. Matkustan sitten junalla, kun olen vanha eikä tarvitse pitää lapsia sylissä. Niin ja jos se paluumatka on tunnin kestävä helvetti, turvaudumme jatkossa taas junaan.


On ihana olla taas täällä, vaikka ei sitä samanlaista kaipuuta tänne ollut kuin mitä oli ennen joulua. Tai oikeastaan aina mulla on sellanen kaipuu kotiin ollut. Asun pohjoisessa, etelässä olen kotona. Napero oli ihanin, kun ensimmäisenä yönä heräsi ja totesi kirkkaalla äänellä: "Täällä on tosi kiva olla." Ihan huippua, kun molemmat lapset saavat täällä niin paljon huomioita. Riittää viihdyttäjiä ja sylittelijöitä. Parasta on se, että ehkä ensi kuussa tullaan taas.

Pitäisi ja pitäisi.

Pitäisi imuroida. Pitäisi siivota tämä kaaos. Pitäisi käydä läpi lasten vaatteet ja pistää liian pienet kirpparisäkkeihin. Pitäisi virkata ja pitäisi neuloa. Pitäisi varmaan pakatakin. Sen sijaan, että tekisin jotain järkevää ja hyödyllistä, istun tässä koneella ja syön karkkia. Pöpö nukkuu, joten kerrankin tämän ajan voisi käyttää fiksummin.

Alkaa ahdistaa tää ainainen kaaos täällä kämpässä. Ja itse asiassa koko kämppä. En näköjään kovin kauan viihdy paikoillani, kun ollaan vasta vähän yli vuosi asuttu tässä asunnossa ja nyt jo haluan jotain uutta. Tosin kyllähän tähän asuntoon liittyy kaikki ne viime vuoden ongelmat, ja niiden muisto on läsnä koko ajan. Kun vaan löytyis pian joku kiva kämppä.


Tuolla tuo vauveli heräilee ja venyttelee, pitää mennä seukkaa.

Kaikenlaista.

Loma lähestyy. Kohtahan me jo matkataan kotikotiin. En oo edes ehtinyt odottaa koko matkaa, kun on ollut niin hyvä fiilis ja niin paljon tekemistä. En oikeastaan edes kaipaa etelään tällä hetkellä. Ehkä sain riittävän annoksen joululomalla. Ei vaan, ihan huippua se on kuitenkin mennä taas kotiin. Kalenteri alkaa uhkaavasti täyttyä sen viikon osalta, ja voi olla, että lomailu jää melko vähäiselle.

Kummipoitsun nimijuhlaa vietetään viikon kuluttua. En malta odottaa hänenkään tapaamistaan. Ihan loistava homma kyllä, kun nuo kummiteltavat sattuivat niin lähekkäin syntymään. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla eli kaksi vauvaa yhdellä reissulla. Se kolmas kummiteltava on sitten tässä samassa kaupungissa eikä toivottavasti synny sillä aikaa, kun me ollaan etelässä. Mun pitäisi olla sitä isoveljeä vahtimassa sillä aikaa, kun äiti ja isi tapaavat haikaran. Niin ainakin olen suunnitellut. Ystäväni, siis tämä raskaana oleva äiti on tosin sitä mieltä, että h-hetken lähestyessä he soittavat anopille, joka lähtee autolla suhailemaan semmoset 600 kilometriä, ja toivovat, että ehtii ajoissa perille. Haloo! Ystäväni miehelle totesinkin, että älä kuuntele tällä kertaa vaimoasi, vaan soitatte mulle. Toivottavasti sitten soittavat.

Kummitytsän myötä virkattavat projektit lisääntyivät taas. Onneksi ehdin sen edellisen pupun saada juuri valmiiksi, niin pystyin aloittamaan jo seuraavaa. Tältä kummitädiltä saa tervetuliaislahjaksi virkatun pupun. Näköjään. Tai jotain muuta itsetehtyä. Tilasin muuten kummipojalle ja Pöpölle ihanimmat Sophie the Giraffe -kirahvit. Ja tajusin, että miksen tilannut niitä myös näille kahdelle muulle silloin vielä tulevalle kummilapselle. No, täytyy tilata myöhemmin.

Tämä viikko on kyllä ollut huippuviikko rahantuhlauksen kannalta. Pyörähdin yksi päivä ihan pikapikaa henkkamaukalla. Oltiin siellä varmaan maksimissaan 10 minuuttia, ja loppusumma oli yli 80 euroa. Se siitä lapsilisäpäivästä. Toivottavasti mies saisi heti niitä hierottavia aivan älyttömästi, että edes joku tässä perheessä saisi rahaa. Ja että mulla olisi jotain, mitä tuhlata.

Hyvin meillä menee miehen kanssa nykyään. Mielettömän ihanaa tämä elämä nykyään. Oon aina oikeastaan ollut vähän sitä mieltä, että avioliitto on aika höpöhommaa, enkä oo ajatellut kovinkaan vakavasti, että mentäisiin miehen kanssa naimisiin. Ei ainakaan lähiaikoina, sitten joskus ehkä. Nyt on mieli muuttunut aika rajusti. Kun ollaan aika hyvin jo selvitty tollasista ongelmista kuin mitä meillä viime vuonna oli, oon aika varma, että selvitään mistä vaan, jos vaan halutaan. Ja ajattelen ehkä vähän myös niin, että jos on valmis sitoutumaan loppuelämäkseen aikana, jolloin parisuhde ei ehkä kukoista parhaimmillaan eikä elämä ole ihan ruusunpunaista, se on todellista sitoutumista eikä pelkkää onnen huumaa. Katsotaan, miten tässä käy. Tänä vuonnahan on karkausvuosi, joten jospa sitä vaikka kosisi. Hih.

Napero meni tänään yökylään mummilaan. Ajattelin, että miehen kanssa vietettäisi hieman parisuhdeaikaa kahdestaan, mutta eiköhän tuo Pöpönen sitten valvonut puolille öin, ja miehellä on aamulla aikaisin taas töitä. No mutta saan sentään syödä herkkuja niin paljon kuin napa vetää eikä tarvitse edes salailla!

Kummityttö.

Kummityttö yllätti kyllä täysin syntymällä tänään (tai no eilen). Vasta neljän viikon kuluttua olisi ollut laskettu aika, ja nyt neiti on jo täällä. Vielä eilen äitinsä laittoi viestiä, että vauveli voi hyvin ja on edelleen perätilassa, ja äsken iltayhdeksältä tuli viesti, että hätäinen prinsessa otti varaslähdön. Ehtiköhän ne saada edes sänkyä kasattua? Hih, huippujuttu. Odotin kyllä leppoisia lomapäiviä ystäväni ja omien lasteni kanssa ensi viikolle. Suunnittelin Jumbo-reissua ja ehkä Ikeaa. Mutta ehdottomasti parempi näin! Hyvällä tuurilla vauveli pääsee kotiin jo meijän aikana tai sitten päästään sairaalaan katsomaan. Pikkuinen sintti oli kuin mikä, mutta kuulemma kaikki voivat hyvin. Innolla odotan, että pääsen kuulemaan koko tarinan. Ja ennen kaikkea näkemään pikkuprinsessan!

Voi rakkaus, voi onni.

Äsken tunsin sen ensimmäistä kertaa Pöpöä kohtaan. Sen tunteen, että rakastaa niin paljon, että mahasta ottaa. Ihanaa. Voi että nuo lapset ovat mulle niin tärkeitä ja rakkaita, ei voisi ikinä mitään tärkeempää ja rakkaampaa olla. Ja on niin ihanaa, että jälleen tunnen sen. Ja miten ihanaa, kun voi pitkästä aikaa sanoa rakastavansa ja ennen kaikkea sanoa olevansa onnellinen. Ihan parasta.

Tänään sain ehkä jopa selvitettyä itselleni epäselvän tulevaisuuteni. Siis ainakin seuraavat pari kolme vuotta, about. Nyt keväällä väännän jollain konstilla sen gradun. Kesällä teen kasvatustieteiden appron avoimessa yliopistossa, jos siitä vain on jotain hyötyä niitä aineenopettajaopintoja ajatellen. Haen keväällä myös amikseen opiskelemaan ompelijaksi ja jos sinne pääsen, aloitan opinnot syksyllä. Ensi vuoden tammikuussa aloitan aineenopettajaopinnot ja auskultoin Norssilla. Lyön ompelijaopinnot vuodeksi jäihin ja jatkan niitä kun aineenopettajan pätevyys on plakkarissa. Siinä samalla voisin tehdä tekstiilityön sivuaineen kasvatustieteelliseen ja opiskella elämänkatsomustiedon opettajan pätevyyden. Oon jotain 35, kun valmistun näistä kaikista, mut onhan siinäkin ainakin 30 vuotta aikaa tehdä töitä. Oon varmaan kyllä ikuinen opiskelija, mut ei se haittaa.

Ruokaremontti.

Maha vaivaa. On vaivannut jo parisen viikkoa. Syön huonosti, liian epäsäännöllisesti, liian harvoin, liian paljon kerralla jne. Nyt se alkaa tuntua, kai. Jokaisen ruuan jälkeen maha pulisee ja pulputtaa, turvottaa ja ahdistaa. Ajattelin kokeilla leivästä luopumista, kun sen jälkeen pulputtaa ehkä eniten, ja alkaa syödä hirveästi hedelmiä ja kasviksia. Niitä tulee syötyä aivan liian vähän. No, ei ainakaan tänään ole auttanut. Siis tuo leivättömyys. Ruokapäiväkirjan pito olisi varmaan aiheellista. Näkis paljon ja mitä sitä tulee päivän aikana syötyä. Toisaalta tollasta kyttäämistä en haluais aloittaa, koska muutenkin mulla on vähän vino suhtautuminen ruokaan. Tiiä sit, mitä siitä kirjaamisesta seurais.

Tänään oli uintipäivä. Pöpö ei tykännyt ihan niin paljon kuin viimeksi. Alkoi känistä kymmenen minuutin jälkeen, joten painuttiin sen kanssa saunaan. Nyt se uimamaisteri nukkuu edelleen vaunuissa talvitamineet päällä. On nukkunut kohta jo kolme tuntia. Onkohan se jo yöunilla? Napero on tainnutettu omaan sänkyynsä, mies lähti käymään päivystyksessä, joten nyt tällä äidillä on ihkaomaa aikaa. Mies onnistui tänään säätämään siellä firman toimitilojen remontin keskellä siten, että sai sähköiskun jostain pistorasiasta. Äsken se vasta muisti soittaa terveysneuvontaan, ja sieltä ne käski sen heti päivystykseen. Kyllähän toi on kymmenen tuntia sähköiskun jälkeen jo potkinut menemään, mutta hyvähän se on käydä tarkistuttamassa. Ne voi ilmeisesti kuitenkin alkaa oireilla vasta myöhemmin. Päivystyksessä se mies sitten varmaan istuu aamuun asti, tietäähän noi.

Pul, pul, sanoo maha. Jee.

Ihana päivä.

Tänään on ollut niin hyvä fiilis, voi että. Aamulla meinas vähän väsyttää ja masentaa, mutta päivää kohden olo parani. Lähdin lasten kanssa ystäväpariskunnalle kyläilemään, ja sieltä oli tarkoitus suunnata porukalla kuperkeikkailemaan. Semmonen kaupungin järjestämä riehumishetki lapsiperheille. Olisi tehnyt mieli hyppiä riemusta, kun käveltiin mun työpaikalta kylään. Ihan parasta, melkein kyllä hämmensi se outo fiilis.

Ja päivän paras hetki oli se, kun kun tämä ystäväpariskunta pyysi mua ja miestä kuopuksensa kummeiksi. Ihanaa! Hauskinta tässä on ehkä se, että mulla ei ennestään ole ollut yhtäkään kummilasta ja nyt yhtäkkiä tän vuoden ensimmäisen neljänneksen aikana saan kolme. Yksi on jo syntynyt, kahta vielä odotellaan. Oon ihan fiiliksissä, että mun ystävät pitää mua niin hyvänä ihmisenä, että tahtovat mut läheiseksi aikuiseksi lapselleen. Kirkkoon en kuulu, joten ne hommat jää muille. Tosin kahta näistä kummilapsistani ei kasteta, ja kolmannelle oon sitten sellanen epävirallinen kummi.

Vähän yli viikko, ja lähdetään lasten kanssa mun kotikotiin. Nyt oon kyllä täälläkin viihtynyt tosi hyvin, ja on ollut ihana olla kotona. Ensi viikko on superkiireinen, joten eiköhän se aika riennä, ja kohta ollaankin jo etelässä. Kunpa fiilis pysyisi jatkossakin näin hyvänä.