Romahdus.

Tänään hajosin. Kylppärin lattialle. Siinä istuin ja itkin, vaikka napero oli vieressä. Olen niin kovasti koittanut pitää kyyneleet poissa, kun lapsi on hereillä. Itken sitten, kun ehdin ja kun lapsi ei ole näkemässä. Tänään en enää onnistunut. Kyynelvirran avasin niinkin pieni asia kuin se, että viime viikolla vielä loistavasti sujunut pottailu ei suju enää. Ei sitten millään. Napero ei vaan tee mitään asiaa sinne pottaan. Turhauduin ja aloin itkeä. Itkin ja itkin ja lapsi seisoi vieressä ja katsoi. Tuli syliin istumaan ja halasi. Se on maailman ihanin lapsi. Selitin, että äiti on surullinen, äiti itkee, mutta se ei johdu naperosta. Sitten jo vähän hymyiltiin.

Tajusin, että tämä ei voi jatkua näin. Vaikka kuinka päätin sulkea pahat ja ahdistavat ajatukset pois ja keskittyä vain vauvan syntymään ja ensimmäisiin kuukausiin, ei se onnistu. Mutta en kyllä tiedä, mitä asian eteen tekisin. Ystävä oli sitä mieltä, että pitäisi soittaa YTHS:lle, jos sieltä saisin apua, kun kerta neuvolan kautta sitä ei saa. Toisaalta taas ajattelen, että vauva syntyy ihan pian, ei tässä enää ehdi.

Odotan vauvan syntymää ja jostain syystä kuvittelen, että olo paranee heti. Pelottaa, että olo vain huononee ja sairastun synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Mutta silti ajattelen, että jostain löytyisi meille hieno päivärytmi ja käytäisiin kolmistaan kaikissa paikoissa tai edes puistossa. Miten ihmeessä todellisuudessa jaksan lähteä mihinkään puistoon, kun en sinne pääse nytkään, vaikka meitä on vain kaksi? Jotenkin ajattelen, että Pöpön syntymä muuttaa kaiken, olen yhtäkkiä todella onnellinen ja voin hyvin. Jää nähtäväksi.

Miehen kanssa riideltiin aamulla. Sillä on aina ollut tapana sellainen, että se pyytää tekemään jotain, yleensä jotain hassua tai hassulla tavalla ja kun sitten tekee sen, se nauraa. En ole ikinä tykännyt siitä, mulle on aina tullut siitä paha mieli, ihan kuin se nauraisi pahalla. Ei kuulemma tarkoita sitä millään pahalla, vaan hauskalla tavalla nauraa. Mies tekee samaa naperolle, ja mua suututtaa joka kerta. En tiedä, miten lapsi sen ottaa vai ottaako mitenkään. Mutta en tahdo, että sille tulisi samanlaista oloa kuin mulle. Että isi nauraa, kun hän ei osaa tehdä jotain oikein. Oon varmaan liian herkkis. Mutta sanoin tosta miehelle, ja se suuttui. Ei puhuttu sitten enää mitään. Nyt se on töissä. Parempi niin, niin ei tarvitse kestää sitä ahdistavaa hiljaisuutta.