Tänään on se päivä. Mitään ei ole vielä tapahtunut, ja pelottaa, että tapahtuu. Tuntuu, etten vain ole vielä valmis vauvan tuloon. En vain ole. Onhan tässä jo helmikuusta asti tiedetty, että vauva tulee lokakuussa, mutta en siltikään ole oikein sisäistänyt asiaa. Tai en tiedä. En todellakaan ajatellut, että lapsi syntyisi tällaiseen tilanteeseen, että parisuhteesta ei ole kuin paskaa jäljellä. Ja siihen, että oloni on niin turvaton ja että olen niin yksin.
En ymmärrä, mitä iloa, tukea tai turvaa miehestä tällä hetkellä olis mulle synnytyksessä. Ei vaan olla yhdessä mitenkään luonnollisesti, niin miten sitten sellaisessa tilanteessa käy? Kun ei nykyään edes kosketeta toisiamme eikä melkein edes katsota silmiin, niin miten mä voin olla sen kanssa synnyttämässä, niin haavoittuvaisena ja paljaimmillani sen edessä?
Mulle tuli niin paha mieli eilen äitiysjoogassa, kun ohjaaja sanoi, että sit synnytyssalissa laittaakaa se tukihenkilö, mies sitten hieromaan teitä ja tekemään kaikkensa teidän puolestanne, sitä varten se siellä on. Melkein tuli kyyneleet silmiin, kun mietin omaa tulevaa synnytystäni. Ei ole sitä tukihenkilöä, miestä, jonka kanssa ollaan onnellisesti odotettu yhdessä vauvan syntymää, rakastettu ja oltu toistemme tukena. On vain kaksi erillistä ihmistä, ei mitään paria, ei perhettä. Voi, kunpa sen ei tarvitsisi tulla sinne ollenkaan.
Kunpa synnytys ei käynnistyisi vielä vähään aikaan. Tarvitsen vielä aikaa miettiä ja sopeutua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti