Ei alkanut synnytys viime yönäkään. Onneksi. Kauhulla odotan sitä hetkeä, kun tajuan, että tämä on nyt sitä. En mä halua. Itkin eilen pitkään tulevaa synnytystä, kun tosiaan tajusin, millaista siitä tulee. Millaista se on olla miehen kanssa kahdestaan siellä synnytyssalissa. Aivan hirveetä. En tahdo.
Eipä tätä kuitenkaan enää voi perua. Ja luultavasti se on ihan hyvä, että mulla on edes joku siellä synnytyksessä mukana. Mutta olisiko se parempi, jos se olisi joku aivan tuntematon, doula vaikka? Toisaalta voisinko kieltää miestä olemasta paikalla, kun sen oma lapsi syntyy? Katuisinko sitä myöhemmin? Jos vaikka asiat selviäisivät ja jatkettaisiin yhdessä, hiertäisikö se välejä myöhemmin? Toisaalta taas kyse on musta ja mun synnytyksestä, ja tilanteen pitäisi olla mulle mahdollisimman vähän ahdistava. Ja sitä se ei nyt tule olemaan. Toivonkin jotain ihmettä, että menisi niin nopeasti, ettei mies ehtisi mukaan tai muuta vastaavaa. Mutta se tuskin on mahdollista, koska naperon hoitaja on enintään puolen tunnin matkan päässä. Siinä ajassa en varmasti ehdi lasta synnyttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti