"En syö, en puhu, en juo.
Makaan sängyllä kuin mykkä mytty.
Tämä ei ole minun elämäni.
Tämä on hullu vitsi."

6. lokakuuta 2011

Neljä ja puoli vuotta.

Tänään on kulunut neljä ja puoli vuotta siitä, kun alettiin miehen kanssa seurustella. Ei ole paljon juhlittu. Itse asiassa en edes muistanut koko päivää ennen kuin luin kalenterista. Ei kai mieskään muista. Ei juuri ole juhlimisen aihetta.

En vaan pysty ymmärtämään, miten me ollaan onnistuttu päästämään tämä tilanne tällaiseksi. En edes pysty näkemään, miten tätä muka enää voisi korjata. En varmaan enää edes rakasta miestä yhtä paljon kuin ennen, ja se rakkaus ja tunne sitä kohtaan on varmasti vaikea löytää uudestaan. Olen kai jo luovuttanut, koska en edes tiiä, jaksaisinko yrittää. Mitä järkeä missään on? Kumpikaan ei tunnu välittävän tästä parisuhteesta sen vertaa, että vaivautuisi yrittämään selvittää solmuja. Päätin vasta, että en mieti koko parisuhdetta pariin kuukauteen. Keskittyisin vain tulevaan synnytykseen ja elämään uuden perheenjäsenen kanssa. Ei se ole niin helppoa eikä itse asiassa onnistu ollenkaan. Taas vatvon samoja asioita ja ongelmia, joita olen jo vatvonut monta kuukautta. On vain niin vaikea olla välittämättä.

"Iti tujee takatin."

Mies lähti töihin, ja napero vakuutteli, että isi kyllä tulee takaisin. Napero kävi kuukauden verran avoimen päiväkodin taaperoryhmässä. Ajattelin, että siellä se saisi sitten enemmän virikkeitä kuin mun ja vauvan kanssa kotona ja saisi leikkiä muiden lasten kanssa, ja toisaalta mä saisin pari kertaa viikossa käydä vaikka kaupassa kahdestaan vauvan kanssa. Totuteltiin kerhossa oloon, ja muutaman kerran jälkeen jätinkin naperon sinne lyhyeksi aikaa. Itkuksi meni. Ja yhä enemmän itkuksi meni kerta toisensa jälkeen. Lopetettiin kerho siihen. Mulla ei vaan ollut sydäntä tulla kotiin pyörittelemään peukaloita siksi aikaa, kun lapsi itkee kerhossa.

Traumoja se raukka taisi saada. Tuntuu, että muuttui koko lapsi. Nykyään mä, tai isikään sen puoleen, en voi lähteä mihinkään ilman, että lapsi ei vakuuttelisi ja varmistaisi, että tulen takaisin. Mulla on niin paha mieli sen puolesta.

Tänään aloin itkeä, kun napero sanoi, että isi tulee takaisin. Aloin miettiä, että mitä jos joku kerta isi ei tulekaan takaisin. Jos erotaan, niin miten voin kaksivuotiaalle selittää, miksi isi ei tule meidän viereen nukkumaan tai miksi isi tulee vasta viikonloppuna? Huomaako lapsi jo nyt, että kaikki ei ole kunnossa, ja sen takia varmistelee jatkuvasti sitä, että molemmat meistä tulee takaisin? Miten mä selviän, jos mies ei enää tulekaan takaisin?

Tänään on ollut surkeaakin surkeampi päivä. Eilen olin vielä niin iloinen ja jaksoin, mutta tänään en ollenkaan. Mä en enää jaksa tätä, että koskaan ei voi tietää, millainen päivä on edessä, koskaan ei aamulla tiedä, millainen mieli on päivän aikana. Miksei tämä voi jo loppua?

Eilen suunnittelin, miten käydään sitten naperon ja Pöpön kanssa joka päivä vaunuilemassa ja puistossa ja touhutaan kaikkea. Tänään ulko-ovi tuntui olevan niin kaukana, ettei päästy siitä ulos. Olin helpottunut, kun päikkäreiltä herättyämme satoi kaatamalla. Ja samalla mulla on niin paha mieli, että olen niin surkea äiti, etten saa vietyä lastani edes puistoon. Äitiysjoogankin jätin väliin, kun en vaan pystynyt menemään. Haluaisin vain mennä nukkumaan ja herätä, no en koskaan.

Onneksi on enää pari tuntia, että napero menee nukkumaan ja mä pääsen itkemään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti