Taas se iski, paha olo. Tämä on kyllä jotain ihan kamalaa. Koskaan ei voi tietää, milloin se ahdistus tulee ja kauan se kestää. Kun vaan pääsisi tästä helvetistä pois.
Nytkin niin yhtäkkiä kesken teeveden keiton alkoi itkettää aivan älyttömästi, eikä se itku lopu ollenkaan. Päivät menee yleensä hyvin, mutta illalla kun napero menee nukkumaan, on aivan liian hiljaista. Silloin ajatukset vaan kääntyvät tähän paskaan. Paskaan parisuhteeseen ja paskaan oloon. Siihen tosiasiaan, että kaipaisin niin kovasti ihmistä, jolle voisin puhua ja jonka olkaa vasten voisin itkeä. Mies on ollut aiemmin se ihminen, mutta ei enää. Mistä mä löydän sellaisen ihmisen? On onneksi yksi ystävä, joka tietää paljon tästä mun ja meidän tilanteesta, mutta jotenkin en mä voi sillekään soittaa ja itkeä. Itken itkuni yksin ja sille ystävälle tekstaan, miten menee. Tiedän kyllä, että se kuuntelisi, jos vain soittaisin, mutta en vaan osaa. En varmaan enää edes osaa puhua tunteistani, vähättelen ja sanon, että kaikki on ok.
Aloin miettiä, että jos erotaan niin kuin jotenkin kovasti siltä näyttää, niin miten ihmeessä mä voin selvitä? Yksin kahden pienen lapsen kanssa, äitiyslomalla, myöhemmin opiskelijana, osa-aikaisena työntekijänä, köyhänä, väärässä kaupungissa, kaukana omasta perheestä ja suvusta ja ystävistä?
Vielä enemmän pelottaa, miten sitä voi selvitä yksin. Siis todella yksin. Yksin ilman sitä ihmistä, jolle voi kertoa ilot ja surut? Ilman sitä ihmistä, jonka kanssa voi jakaa päivän tapahtumat ja jolle voi soittaa, kun lapsi on tehnyt jotain hassua tai oppinut jotain uutta? No tosiasiahan on, että selviän nytkin. Ei mulla tällä hetkellä ole sellaista ihmistä, jonka äsken kuvailin. Mutta tiedän, että vielä on kuitenkin pieni, häviävän pieni mahdollisuus, että saadaan asiat kuntoon ja voidaan olla taas pari ja perhe. Ero tekee kaikesta lopullista, siitä ei ole paluuta. Nytkin olen yksin, mutta sitten olen ihan oikeasti yksin. Itku. Miten siitä voi selvitä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti