Keskustelua.

Eilen hoitsu kävi taas. Ekan kerran alkoi todella tuntua, että siitä saattaa olla jotain hyötyä. Oli jotenkin niin intensiivinen keskustelu, että päätä melkein alkoi särkeä. Olin ihan puhki, kun se täti lähti. Tuntuu, että kerrankin sain jotain konkreettista masennuksen itsehoitooni.

Keskusteltiin siitä, millaisena näen masennukseni. Se on mulle sellainen iso vesimassa, joka hyökyy yli ja velloo ympärillä. Ja nimenomaan se masennus on jotain, joka tulee ulkoapäin. Auttaisikohan sen maalaaminen? Tuntuisi ainakin ihanalta tarttua pitkästä aikaa siveltimeen ja maalata. Ei sillä että osaisin tai että mulla olisi kunnon välineitä, mutta kivaa se olisi. Vaikka vain noilla naperon vesiväreillä. Kai niilläkin jotain saisi aikaiseksi.

Hoitsu oli myös sitä mieltä, että mun kannattaisi keskustella lääkärin kanssa, että onko toi mun lääkkeen annostus sopiva kuitenkaan. Itsehän en noista mitään tiedä, mutta se sano, että paskasta olosta pitäisi lääkkeen avulla lähteä se terävin kärki pois. Mulla ei ole niin tehnyt, vaan kun olo on paska, se tosiaan on paska. Ei ainakaan yhtään vähemmän paska kuin syksyllä ennen lääkitystä. Sain onneksi jo maanantaille ajan, niin jos lääkäri on sitä mieltä, että annostusta pitäisi nostaa, ehin aloittaa uudet napit jo ennen muuttoa. Tietäähän sen, että silloin se olo on varmasti paskimmillaan, kun todellisuus lävähtää kasvoille.

Mutta hyötyä tuosta tädistä tuntuu vihdoin olevan. Harmi vaan, että seuraava aika onkin sitten pääsiäisen jälkeen vasta. Just kun tuntuu, että vähän sain jo solmuja avattua.