Avaimet käteen.

Tänään sain uuden asunnon avaimet. Hetihän se oli pakko mennä katsomaan, mihin luukkuun sitä ollaan muuttamassa. Ainoa muistikuva asunnosta nimittäin oli viisi porrasta ulko-ovella, makuuhuoneen liukuovi, korkeat huoneet ja leveät ikkunalaudat. Ulko-ovella oli edelleen portaat ja makuuhuoneessa liukuovi. Huoneet eivät olleet niin korkeat kuin muistin, tai oikeastaan vain yksi huone eli keittiö/olkkari on korkea, muut eli eteinen ja makkari on kai ihan normikorkuisia. Ikkunalaudat eivät olleet niin leveät kuin muistin, ei niille voi siis käpertyä istumaan lukemaan kirjaa, mutta kyllä niihin kukkaruukut laittaa.

Oli ehkä jonkinmoinen antikliimaksi se asunto. Ihana se on, ja mieskin kehui sitä, kun tuli meitä sinne moikkaamaan. Mutta. Enpä olisi neljä ja puoli vuotta sitten uskonut, että muutan ilman miestä johonkin asuntoon. Lapset ja kaikkea, mutta ei kokonaista perhettä. Eipä olisi kukaan uskonut. Niin surullista. Miksei tämä vaan voinut toimia? Ja miten kateellinen olenkaan edelleen ihmisille, joilla se toimii. Taas tuli tällä viikolla kihlajaisuutisia, miksen se voinut olla minä?
 

En oo koskaan ollut mikään sisustustarrojen suurin fani, mutta tuon laitoin meijän katonrajaan, kun siskoni sen meille antoi. Tänään otin siitä valokuvan, revin sen irti ja laitoin roskiin. Jäi aika tyhjä fiilis. Vaikka en tuota tekstiä ole ihan meidän omaksi tuntenut, niin on siitä jotenkin tullut osa meitä ja meidän kotia.

Tuntuu kyllä, että en tällä hetkellä tunne itseäni. Viime päivät oon vain odottanut, että mies tulee kotiin ja pääsen polttamaan röökiä. Kävin jopa äsken hakemassa kaupasta lisää tupakkaa, kun edelliset oli melkein lopussa. Minä, joka olen ollut varma, etten enää koskaan ala polttaa. Haluaisin vain juoda siideriä, polttaa tupakkaa ja olla.

Elämä blogiteksteinä.

Hassua, miten nykyään ajattelen elämääni blogiteksteinä. Siis tapahtumia sillä tavalla kuin niistä voisin tänne kirjoittaa. Sitten huomaan, ettei ole oikein mitään sanottavaa. Niin kuin tänään. Ei mitään uutta kerrottavaa. Samaa vanhaa välivaihetta eletään.

Huomenna voin jo saada avaimet uuteen asuntoon. Haluaisin käydä sen jo siivoamassa ja viedä vähän tavaroita. Katsotaan.

Tupakkaa.

Tupakkaa on tehnyt mieli varmaan jo puoli vuotta. Jostain sieltä raskauden loppuvaiheilta asti, kun miehen kanssa tilanne oli kamalaakin kamalampi. Sinnikkäästi olen ollut polttamatta, mutta tänään sitten poltin, kun tuo mies on tänne kotiinkin niitä röökejä kantanut. Ei ollut hyvää, mutta se fiilis, sitä oon kaivannut. Sitä, että saa olla yksin parvekkeella, vapaana kaikesta ja vain polttaa tupakkaa. Onneksi tulevassa kodissa ei ole parveketta, niin ei tämäkään tule tavaksi.

Sitten kun.

Tällä hetkellä elän sitten kun -elämää. Sitten kun ollaan muutettu. Sitten kun saan sisustaa uutta asuntoa. Sitten kun tulee kevät. Sitten kun tulee kesä. Sitten kun saan rahaa. Sitten kun äitiysloma loppuu. Sitten kun alan oikeasti kirjoittaa gradua. Sitten kun mulla on aikaa. Sitten kun mua ei enää masenna.

Raivostuttavaa. Miksei sitä voi elää kokonaan tässä hetkessä, vaan puoliksi tulevaisuudessa? Pitäähän tietty tulevaisuutta vähän suunnitella, mutta ei tässä jonkun epämääräisen odottelemisessa mitään järkeä ole.

Neuvolassa.

Viime viikolla oli poitsun viisikuukautisneuvola. Oli tuo kasvanut, onneksi. Pelkäsin aivan älyttömästi, että painokäyrä vain jatkaa laskuaan, mutta oli tasoittunut sinne -10-käyrälle. Pituutta 68 cm ja painoa 7220 g. Parit rokotteet tuli ja seuraavat sitten vuoden iässä. Perusreissu.

Aurinko ja risukasa.

Tänään on taas todella hyvä päivä. Aamulla kerhoilua ja lounasta ystävien luona, nyt äidin oma hetki suklaalevyn ja teekupin kanssa. Vielä kun olisi Hesari, hetki olisi täydellinen. Ja kyllä, se mun kovasti vannomani herkkulakko päättyi about seuraavana päivänä. Täytyy elämässä olla vähän nautintoja, vaikka sitten suklaalevy päivässä. Oonhan kuitenkin käynyt ihan hölkkälenkillä treenaamassa puolimaratonia varten nyt useampana päivänä. Ihanan terapeuttista sekin.

Muutama päivä enää ja sitten on aika muuttaa. Luultavasti saan uuden kodin avaimet jo perjantaina, joten lauantai olisi sitten muuttopäivä. Hurjasti tekisi mieli laittaa lapset mummille yökylään ja lähteä itse baanalle muuttorysäyksen jälkeen. Pöpö ei vaan ole vielä ollut yöhoidossa eikä kyllä sen puoleen päivähoidossakaan. Mummi kävi jo eilen Pöpön kanssa seurustelemassa, kun poika on alkanut vähän vierastaa. On sitten lauantai helpompi kaikille.

Saisi tämä viikko rientää nyt vauhdilla. Tuntuu sellaiselta väliviikolta kuin ei itse olisi kokonainen ollenkaan. Osittain vanhassa, mutta silti jo osittain uudessa. Tällä viikolla ei ole edes oikein mitään ohjelmaakaan. Ei neuvolaa, ei perhetyöntekijää, ei hoitsua, ei mitään. 

Mutta en malta odottaa sitä muuttoa! Ihanaa päästä laittamaan uutta kotia. Saan ystäviltäni hienon valkoisen ruokapöydän. Mitään hintaa he eivät siitä halunneet, mutta lupasin tarjota kahvit koko porukalle. Ihanaa, kun on aivan mahtavia ystäviä. Miettivät jopa, että Etelä-Pohjanmaalta perheen äidin kotikotoa saisi sängynkin ja kaikkea. Kyllä hyvät ystävät ovat kullanarvoisia.

Kamat kasaan 2.

Kun pakkaa elämäänsä banaanilaatikoihin, huomaa paljon asioita. Tänään sain tietää, että mulla, ihmisellä, jolla ei ole kovin paljon aikaa käsitöille, on erilaisia kankaita ja lankoja viisi banaanilaatikollista ja kaksi Ikean kassillista. Se ei ole paljon se, huh. Oon katellu niitä kasoja siellä hyllyllä, että kyllähän noita on, mutta nyt taitaa alkaa kankaiden hamstrauskielto. Ainakin siihen saakka, että oon saanut edes yhden laatikollisen ommeltua. Tai no puolikkaan, ei ihan hurjaksi heittäydytä.

Kamat kasaan.

Viikko vielä ja sitten muutetaan. Kuluispa aika nopeasti. Ärsyttää, kun ei voi vielä kaikkea pakata, kun pitää tässä viikon aikana kuitenkin vielä syödä ja käyttää vaatteita. Haluisin jo päästä pois täältä ja päästä laittamaan sitä uutta kotia. Mies saa avaimet omaan tulevaan kotiinsa jo maanantaina, joten eiköhän se nuo omat romunsa vie pois ennen viikonloppua. Jää sitten vaan meijän kamat muutettavaksi viikonloppuna. Ja toivottavasti mies saa vaihdettua viikonlopun työvuoronsa, että saadaan muutettua. Mä en vielä edes tiedä millon ja miten saan avaimet, mutta eiköhän se selvinne.

Takuuvuokran ja ekan kuun vuokran oon maksanut. Kohta teen muuttoilmoituksen, ja sitten pitää aloittaa Kela-ralli. Että mä inhoon sitä koko lafkaa ja sitä byrokratiaa ja lippusten ja lappusten toimittamista. Ollapa rikas ja täysin riippumaton koko Kelasta. 

Neuvolassa joskus se täti puhui mahdollisuudesta saada vähän rahallista tukea huonekalujen hankintaan. Ymmärstin, että se oli joku hyvinvointineuvolajuttu, mutta kyse olikin sossusta. Vähän tökkäsi se, että pitäisi sossusta alkaa rahaa kinuta, mutta ei kai siinä mitään häviä. Eihän siitä haittaakaan olisi, että saisi jotain rahaa huonekalujen ostoon. Neuvolantäti oli sitä mieltä, että mulla tulee muutenkin olemaan tiukkaa rahallisesti, että kaikki mahdollinen tuki vaan käyttöön. Kehoitti jopa pyytämään vanhemmiltani mahdollisesti saamani rahat käteisenä. Eli jos neuvolantäti käskee, hmmm, huijaamaan, niin ehkä se ei paheksuttavaa tai noloa hakea sieltä sossusta rahaa. Vaikka ajatus siitä tökkii mulla edelleen. No, sossun tädin kanssa on tapaaminen, kun ollaan saatu muutettua, niin ehkä sitten olen viisaampi. Voihan olla, ettei ne mitään rahaa mulle anna kuitenkaan.

Kuluispa vaan toi viikko nopeesti, niin pääsisi jo jatkamaan elämää.

En ikinä selviä tästä 2.

Enää ei vain tunnu siltä. Nyt jo tiedän.

Elämä ei ole hassumpaa.

Täällä katotaan Risto Räppääjää heti aamusta. Napero-rakas on aivan ihastunut "tiien poikaan", halusi mennä Risto Räppääjä -dvd:n kanssa nukkumaan, muisti ottaa sen mukaan, kun hain sen viereeni nukkumaan, ja heti ensimmäisenä aamulla kysyi, missä Risto Räppääjä.

Pöpönen täyttää tänään viisi kuukautta. Miten se aika voikaan rientää niin nopeasti. Onneksi se rientää muillakin yhtä nopeasti, mutta esikoisen vauva-aikaan verrattuna aika on mennyt hujauksessa. Mieskin luuli vielä pari päivää sitten, että Pöpö on pian neljä kuukautta. Joutui oikein laskemaan, kun ei uskonut mua. Mun vauva syö soseita kuin vanha tekijä ja lähtee varmaan kohta ryömimään. Ainakin yritys on kova.

Ei ole mitään niin rakasta kuin nuo lapset.