"En syö, en puhu, en juo.
Makaan sängyllä kuin mykkä mytty.
Tämä ei ole minun elämäni.
Tämä on hullu vitsi."

31. toukokuuta 2012

Tyhmästä päästä kärsii koko talous.

Puuh, rahahuolia. Huoli siitä, kun sitä rahaa ei ole. Kiitos mun impulsiivisuuteni (onko toi muka joku sana?). Aina, kun oon kaupassa ja näen jotain ihanaa, mun on pakko ostaa se. Varsinkin nykyään. Oon melkonen shoppailija, kun kuvittelen olevani varoissani. Sitten tällasina "palkkapäivinä" huomaan, että hups, ei sitä rahaa jääkään yhtään ja laskupino vaan kasvaa. 

Eilenkin huomasin, että Finlaysonilla oli eilen viimeistä päivää muumi-kankaista 40 prosentin ale, oli pakko ostaa neljä metriä Iltamuumia lastenhuoneen verhoiksi. Ihan kuin sitäkään rahaa ei olisi voinut muuhun käyttää. Ja ihan kuin lastenhuoneessa ei olisi jo verhoja. Mutta kun oli niin halvalla. Metri ilmaseks, mieti sitä.

Väitän, että suurin syy tähän rahan tuhlaamiseen on se, että muutettin. Pakko saada kaikkea uutta ja ihanaa omaan kotiin ja laittaa vanhaa pois muistuttamasta entisestä. Sitten sitä onkin shoppailtu. Ikeaan paloi 500  euroa (!), kaikkea turhaa ja tyhjänpäivästä sieltäkin piti kantaa. Marimekolta hain keittiön pöydälle pöytäliinan, kun "halvalla sai". Jep. Yli 50 euroa yhdestä pöytäliinasta ei ole kovin vähän, mutta nytpä on liina, joka saa luvan kestää naperolle ja Pöpölle asti. Kovasti huvittais käydä etelän lomalla Kangastukusta hakemassa hirmuiset määrät taas kankaita, joita ei ehdi ommella että ois taas ommeltavaa. Hullun hommaa.

Mutta eipä nuo rahahuolet huolehtimalla ja murehtimalla häviä, joten turha kai niitä on miettiä. Kyllä sitä rahaa aina jostain sen verran ilmestyy, että pärjätään. Kun vaan pääsis eroon niistä lukuisista satunnaisista teekupposista ja pullista kahvilassa, heräteostoksista Henkkamaukalla, mun on pakko saada tää heti -kirppariostoksista (ihana vanha vihreä matkalaukku kirpparilta 18 euroa) ja tästä vois tehä jotain kivaa -romuista Sinooperista, niin talous olisi hyvin pian tasapainossa.


Kiroushan tuo oli, että muutettiin keskustaan. Kaikki on niin lähellä, että rahat ei riitä.

28. toukokuuta 2012

Ryömiäinen.

Pikku-Pöpönen alkoi eilen ryömiä. Nyt se etenee muutamia metrejä lelun perässä mittarimato-tyyliin. Hih, ihana rakas, niin iso poika jo. Tosin liikkumisharjoitukset ovat tulleet myös uniin, ja joka ilta saa olla poitsua kääntämässä selälleen, kun herra yrittää unissaan alkaa kontata. Silmät kiinni inisee ja heijaa itseään konttausasennossa. Reppana.

Elämä on taas ollut paljon parempaa viime aikoina. Joka päivälle on ollut jotain ohjelmaa, joten äiti on jaksanut olla vähän parempi. Ihanat lapset ovat myös tarjonneet äidille  hengähdyshetken keskellä päivää nukkumalla päikkärit samaan aikaan. Jotenkin ihanan rytmitettyä tämä meidän arki on ollu viime viikon ajan. Tän viikon jälkeen vaan loppuu naperon kerho, joten kesä meneekin sitten eri tavalla. Tosin viikon kuluttuahan me ollaan jo etelässä, ja siellä on aina omat juttunsa. Kun vaan jaksaisi itse pitää kiinni ulkoiluista ja muista menoista eikä jumahtaisi sisälle.

Eiköhän siitä hyvä loma tule. Ja paluu äitiyslomalta töihin sujuu leppoisasti: alkuun heti neljän viikon kesäloma, joten työmaa kutsuu vasta elokuun loppupuolella. Eipä haittaa, sillä tällaisia "lomia" ja kotona lusmuiluja ei enää tulevaisuudessa tule. Ja silloinhan se kesäkin on jo ohi, niin on hyvä istua töissä. Kun vaan tulisi ihana, pitkä ja kuuma kesä.

22. toukokuuta 2012

Ei vittu.

Sama eilinen meininki jatkuu. Napero ei syö, ja mulla palaa kiinni. Mä en vaan jaksa. Jatkuvasti saa tapella ja taistella joka helvetin asiasta. Ja joo, tiiän, se on vähän yli kaksjapuolvuotias, sen kuuluu olla just sellanen, kun se on.

Mut ei helvetti, kun ei oma pää kestä. Mä niin vaan haluaisin mun vanhan elämän takaisin, palata ajassa joku kuus vuotta taaksepäin. En tapais koko miestä ja voisin tavata jonkun kunnollisen ihmisen, jonka kanssa viettää loppuelämä. Vituttaa suorastaan kattoa jotain Facebook-kuvia ja -statuspäivityksiä, kun kaikki, siis ihan kaikki, vanhat opiskelukaverit ja ne tyypit, jotka oli aina samassa baarissa vanhassa kotikaupungissa, menee naimisiin. Eihän sen pitäis tietty mua liikauttaa mitenkään, ainakaan negatiivisessa mielessä, mut niin vaan se tuntuu paskalta ja oon niin kateellinen.

Vituttaa tää oma elämä, kun se on, mitä on. Lapset on tietenkin niin ehdottoman tärkeitä ja parasta, mitä mulle on ikinä tapahtunut, mut ois tää juttu kyllä toisinkin voinut mennä. Vituttaa myös mies, kun sillä menee aina omat menot lasten edelle. Toki ymmärrän työt ja sellaset pakolliset, mutta harrastusmenoja vois siirtää tai lykätä, että ois lasten kanssa. Argh. Eihän mulla oo ees mahollisuutta alkaa harrastaa mitään, kun miehellä on omat työnsä ja siihen päälle harrastukset. Mä voisin harrastaa sit joskus yöllä. Mutta lapsetkaan ei oo molemmat ikinä miehen luona yökylässä. Sama meininki jatkuu, vaikka asutaan erillään. Jos mua ei ois, joutuis mieskin vähän priorisoimaan.

21. toukokuuta 2012

Äiti on taas paska.

Miten sitä voikaan aina menettää hermonsa? Ja miksi?

Tänään on taas ollut ihan kökkö päivä. Missään vaiheessa se ei ole oikein parantunut. Hermot on menny monesti. Ensin aamupuurolla, kun se ei naperolle maistunut. Sitten lounaalla, kun sekään ei naperolle maistunut. Sitten vielä päivällisellä, kun sekään ei maistunut. Hitto, että ottaa päähän, ja tietenkin vielä piti se kiukku purkaa lapseen. Puuh. Miksi sitä kiukkuaan ei vaan voi niellä ja aikuisena todeta vain rauhallisesti, että et sitten syö? Ja nyt tän päivän viimeinen niitti oli nukkumaanmeno. Miksei sitä vaan voi aikuisena olla hermostumatta siitä, että lapsi ei käy nukkumaan? Jotenkin vain kai odotan niin kovasti sitä hetken omaa aikaa, että haluaisin, että lapset sammuu kuin napista painamalla. Ja eihän ne ikinä sammu, vaan nukahtaminen on yhtä pyörimistä ja hyörimistä.

Todellinen paska mutsi -fiilis tulee siinä, kun napero sanoo "ole äiti iloinen" ja "minä käyn nukkumaan, kun minä hejään, tinä olet taat iloinen." Kyllä osui. Siinä vaiheessa kyllä halittiin ja pussailtiin ja mun teki mieli itkeä. Mun tekee nytkin mieli itkeä. Voi itku.

Tän päivän täydellisyyttä on lisännyt se, että eilen takkikankaita leikatessani selkä meni aivan totaalisesti jumiin. Vihlaisi niin kipeästi tuolta jostain alaselän ja ristiselän tienoilta, että meinasin kaatua istualtani. Jotenkuten sain kivun laantumaan illalla ja uskalsin mennä nukkumaan. Eniten pelotti se, että en pääse enää sängystä ylös, kun siihen kerran meen makaamaan. Tänään ei ole ollut paljon parempi. Sattuu ja jumittaa, eikä oikein uskalla tehdä mitään, kun pelottaa, että selkä menee täysin lukkoon uudestaan. Mies yritti sitä vähän venyttää, mutta tuntuu, että se vain pahensi kipua.

Ehkä se vaan on vaikea olla hyväntuulinen ja iloinen, kun sattuu niin saatanasti. Menisin nukkumaan, jos uskaltaisin käydä makuulleni.

19. toukokuuta 2012

Kakkabonus.

Napero on ihan loistotyyppi. Mä puolestani oon vähän huolettomampi tyyppi enkä oo oikeen ikinä jaksanut stressata esimerkiksi kuivaksioppimista. Oppii, kun oppii. Ei se montaa päivää ekaluokalla kehtaa käydä koulussa vaipat housuissa. Napero on jo varmaan puolitoistavuotiaana viettänyt päivät ilman vaippaa, ja vaippa on laitettu päälle, kun on tullut pissa tai kakka. Potalle sitä oli turha edes ehdottaa. Ei halunnut, joten en pakottanut. Aika tarkalleen kaksivuotiaana keksi, että hän voisi pissata pottaan tai pöntölle. Äidille sopi kyllä.

Kakan puolestaan napero on aina halunnut tehdä vaippaan. Oon korviani uskomatta kuunnellut muiden äitien kertomuksia vauvoista, jotka ei suostu kakkaamaan vaippaan. Vau, ei meillä vaan. Ystävän pojalla on ollut jonkin aikaa käytössä pissatarra-plakaatti, eli jokaisesta pottaan tai pönttöön tulleesta pissasta saa tarran. Ajattelin, että ei meillä toimisi ikinä. Napero ei tee sitä kakkaa muualle kuin vaippaan, vaikka mitä yrittäisi. 

Noh, tänään totesin, että vaipat ovat tosi vähissä, joten kokeillaan. Tein jääkaapin oveen plakaatin, jossa lukee "KakkaBonus". Napero sai itse värittää kirjaimet. Kerroin, että jokaisesta pottaan tai pönttöön yrittämisestä saa yhden tarran ja onnistumisesta kaksi tarraa. Napero innostui ihan kympillä. Niin paljon itse asiassa, että vaihdoin sääntöjä kesken kaiken. Jokaisesta onnistumisesta saa yhden tarran. Kun on viisi tarraa, saa jotain kivaa. Pääsee uimaan tai Hoplopiin tai äiti ostaa jonkin lelun tai jotain muuta kivaa. Tämän päivän saldo on kolme tarraa: yksi tosi iso yrittäminen (yksi tarra oli pakko antaa niin antaumuksellisesta yrittämisestä), yksi kakka pottaan ja yksi pönttöön. Nyt se reppana yrittää ähistää sitä kakkaa joka kerta, kun käy vessassa.

Voiko tämä olla näin helppoa?

Tämän päivän (tai viime yön) lisäonnistumisena vielä vaipaton ja pissaton sänky. Unohdin laittaa naperolle vaipan, kun se kävi nukkumaan. Muistin sen, kun menin itse nukkumaan, mutta ajattelin, että kokeillaan. Nukuttiin ilmapatjalla, joka olisi helppo pestä, jos pissa tulee. Ei tullut.

Vau. Milloin mun niin pienestä kasvoi niin iso?

Pysy aina pikkuveljenä.

Ihana veli kävi kylässä. Tuli eilen, lähti tänään, niin kuin meidän suvussa on tapana. Toisinaan ei viihdytä yönkään yli. Huippuveli on mua kuusi vuotta nuorempi, mutta ihanasti ollaan lähennytty toisiamme molempien täysi-ikäistyttyä. Aluksi käytiin baarissa, mut nyt ollaan ihan oikeastikin kavereita. Eilen vaan katottiin telkkaria ja syötiin sipsejä. Ihanaa, kun se viitsii tulla kylään, vaikka ei täällä pohjoisessa enää nykyisin niin kovasti tapahdu kuin ennen. Se telmi lasten kanssa, ja mä sain välillä olla ihan rauhassa.

Ihan parhautta tuollaiset veljet.

17. toukokuuta 2012

Mutsi huilas.

Olipahan huili-ilta eilen. Melkoista menoa, mutta olipahan mukavaa. Aamuyöllä sitten pitserian kautta kotiin. Mies toi lapset iltapäivällä, ja kovasti koitin ehdottaa lapsukaisille päiväunia. Ei ihan uponnut. Onneksi sain ne kuitenkin ennen yhdeksää jo yöunille, jonne ajattelin itekin piakkoin suunnata. Saa nähdä, onkohan edessä kamala liskojen yö. Koitin pyytää miestäkin meille yökylään, ettei tarvitsisi yksin panikoida, mutta ei se tullut. Tylsää.

Tällaisina päivinä on ihan hirveä ikävä miestä. Haluaisin halailla ja pussailla ja olla kainalossa. Toisina päivinä sitten taas ei kiinnosta yhtään koko mies. Vähän olen alkanut miettiä tätä meidän suhdetta ja sen tulevaisuutta. En tiiä, onko sitä. Ei olla nyt erilleenmuuton jälkeen vietetty juuri ollenkaan aikaa yhdessä. Mies tulee tänne lasten kanssa leikkimään tai vie ne mukanaan, mutta sellaista meidän aikaa ei ole ollut. Kesäloma varmaan näyttää jonkinlaisen suunnan tälle meidän elämälle. Mies on tulossa myös etelään viikoksi, kun me ollaan siellä lasten kanssa. Siinä sitten on sitä yhteistä perheaikaa tiedossa. Enää kaksi kokonaista viikkoa ja muutama päivä päälle, niin mennään jo. Ihanaa.

16. toukokuuta 2012

Kesä.

Vihdoin kesä eksyi näillekin leveysasteille. Ja sattuman oikusta mulla on tänään vapaapäivä. Mies haki lapset muutama tunti sitten. Mä kävin Alkosta hakemassa skumppaa ja avasin terassikauden. Yksin terassilla, seuranani vain siideri, tupakka-aski ja Vuoden mutsi. Parhautta.

Päätin, että tänään en tee mitään. Tai teen, lähden kavereiden kanssa juhlimaan. Mutta nyt kotona en tee. Miljoona asiaa vessanpesusta takin ompeluun odottaa tekijäänsä, mutta mä en tee mitään.

Olen vain.

14. toukokuuta 2012

We got teeth.

A tooth. Whatsoever. Pikkuinen hampaanalku pilkistää kuopuksen suussa. Miten se nyt jo voi sellaisen pukata, kun siskonsa sai ekan vasta päivää vaille kymmenkuisena? Onhan tuo tosin jo neljä kuukautta ainakin syöny nyrkkiään ja kuolannut kuin vähäjärkinen, joten kai se oli aikakin. Itkuitta ollaan tähän asti selvitty, joten nyt kun sanoin (kirjoitin) sen ääneen (julkisesti), paha karma seuraa meitä seuraavat 19 hammasta. Tervetuloa itku ja huuto.

Jäbä kävi tänään myös passikuvassa. Ihana poitsu saa oman passin, kunhan äiti ehtii kiikuttaa hakemuksen poliisilaitokselle. Lähdetään Berliiniin eläimiä katsomaan. Ihania suunnitelmia on kesälomakuukauden ajaksi tehty, joten en malta odottaa. Jos ei Berliiniin, niin sitten laivalla Tukholmaan. Mun synttäreiksi suunniteltiin Helsinki-päivän konserttia ja Omppuhotellia. Pöpön kummitädin kanssa käytiin Kaivarin konserteissa aina mun synttärinä, ja viimeisimmästä on nyt kulunut 11 vuotta, joten eiköhän se ole aika lähteä verestämään muistoja. Juhannus ja mökki. Naperon kummitädin kanssa päiväristeilylle Tallinnaan. Mitä nyt näitä on. Ja lisäksi pelkkää ihanaa hengailua läheisten rakkaiden kanssa.

Tule kesä jo!

Don't fix it if it's not broken.

Voi argh, mikä ompeluviikonloppu takana. Aloin perjantaina ommella naperolle takkia nurkissa ja parvekkeella lojuneesta ikivanhasta Marimekon Kaivo-kankaasta. Ongelma numero yksi ilmestyi, kun aloin leikata kangasta. Kuvio ei ole vastoin kaikkia odotuksia symmetrinen, joten se kuvio on siinä takissakin vähän miten sattuu. Ongelmaksi numero kaksi osoittautui leikattujen palojen ompeleminen yhteen. Ei onnistunut ei, ei vaan enää riittänyt logiikka, että mikä pala kuuluu minnekin. Lauantaina keksin onneksi, miten homma etenee, mutta onnistuin sitten ompelemaan hupun suuaukon kiinni sen takasauman sijaan. Tyhmä. Tänään sitten purin ja jatkoin. Näytti jo aika hyvältä, kunnes epäonnistuin yhessä tikkauksessa niin, että se on tosiaan pakko purkaa koko ommel. Se siitä. Jatkan huomenna.

Täniltasten ompeluepäonnistumisten jälkeen olisi vain pitänyt mennä nukkumaan, mutta ajattelin, että nopeasti saumurilla fiksaan yhen paidan. Jep. Kohta, joka oli liian löysä, on nyt liian tiukka. Kangas kiertää älyttömästi ja mitä muuta.

Mitä opimme tästä? Ehjää ei kannata alkaa korjata, ja älä edes yritä ommella väsyneenä.

13. toukokuuta 2012

Tajunnanvirtaa.

Tulevaisuus.
Olen vaihteeksi pohtinut tulevaa, tehnyt suunnitelmia. Suunnitellut elämää, mitä sitä tekisi isona, mitä sitä tekisi ensi syksynä. Hitto, että mulle tulee hyvä elämä, ihana elämä. Mietin gradun kirjoittamista ja sain kuin sainkin laitettua proffalle sähköpostia. "Vi borde kanske diskutera min gradu. När kan jag komma och träffa dig?" Jos yrittäisi sen ison G:n rykäistä nyt kesällä. 70 sivua ei ole mahdottomuus, ja jos siitä A:n saisi, niin se riittäisi. Olisipahan tehty sitten. Syksyllä voisin aloittaa kasvatustieteellisen puolella tekstiilityön opinnot. Siitä saisin sivuaineen ja oppia tulevaa varten.

Koti.
Meillä on aivan ihana asunto. Ihana koti. Naperokin välillä vahingossa puhuu omasta kodista. Aiemmin on ollut vain vanha koti ja uusi koti. Tänään kävin Marimekolla miettimässä kankaita ja ostin viidelläkympillä pöytäliinan. Ihana musta Muija koristaa nyt meidän keittiönpöytää. Valmis palanen oli miinus 30 prossaa, joten olihan se pakko ostaa. Löysin Pöpösen sitteriin lelukaaren kirpparilta. Björn Borgin vanhemman mallisen, eikä hintakaan yltänyt Huuto.netin hintoihin. Eilen naputtelin seinälle mun masentuneen naisen, joka kotiutui  alkuviikosta, ja lisäksi tein jonkinlaisen yhden seinän kokoisen kollaasin naperon värikylpytaiteiluista. Siihen voi sitten lisäillä valokuvia, kun niitä toivottavasti pian saan teetettyä. Kaksi kuvaa jo laitoin seinälle: kuva naperosta vauvauinnissa ja toinen kuva suvun vanhimmasta ja nuorimmasta. Vielä kun saisi sieltä Ikeasta sen pöytätason, josta tulisi siis ompelupöytäni, olisin iloinen. Mummi taitaa ensi viikolla matkata Ruotsin puolelle, joten pitää siltä kysyä, jos se voisi sen ostaa ja tilata kuljetuksen meille. Kuulemma tänne kustantaa noin 30 euroa, joten ei ole paha. Matkahuoltokaan ei taitaisi sitä etelästä tuohon hintaan toimittaa.

Naapurit.
Viereisen rapun naapuri oli ensimmäinen, joka toivotti tervetulleeksi asumaan tähän taloon. Oli kovin ystävällinen nuori nainen, jolla oli ehkä hieman naperoa vanhempi poika. Hän kertoi myös, että asumme hänen entisessä asunnossaan. Toivottavasti hän ei kuitenkaan ole se, joka jätti ällöttävät ruokatahrat lattian ja keittiön kaappien väliseen tilaan. Yöh. Seinänaapuri, vanha setä, puolestaan varoitteli tupakan vaaroista ja kertoi kärsivänsä keuhkoahtaumataudista poltettuaan 50 vuotta. Se sama setä, jonka röökin savut haisevat meillä toisinaan. Setä kertoi myös tupakan orjuuttavuudesta. Pitää iltaisin miettiä, riittävätkö tupakat aamuksi. Kun lähi-Ärrät on menneet kiinni, pitäisi lähteä jonnekin hevonkukkuun huoltsikalle. Jep. Ei mun vaan.

Blogi.
Kohta olen jo vuoden blogannut. Viime kesäkuun 11. päivä oon postannut ensimmäisen kirjoituksen. Ehkä tänä vuonna samana päivänä luen läpi koko blogin ja elän ne hetket uudelleen. Ehkä ihmettelen, mitä mun päässä on liikkunut, ja ehkä huomaan, miten hyvin asiat tällä hetkellä ovat. Sain yksi päivä myös ensimmäisen tunnustuksen. Aevan hyvä. ("Aevan hyvä" on kaenuuta ja niin paljon enemmän kuin pelkkä "hyvä".) Laittaisin tunnustuksen eteenpäin, mutta jostain syystä tämä typerä miniläppärini ei suostu näyttämään yhdenkään seuraamani blogin lukijoita, joten hieman on hankalaa jakaa tunnustusta eteenpäin. Jaan sen kuitenkin heti, kun pääsen jollekin oikealle tietokoneelle.

Iltapuhde.
Iltapuhteena olen viime päivinä ommellut. Yhden mekon sain neppareita vaille valmiiksi, ja nyt on työn alla takki. Sen ompeleminen on kyllä kussut useaan otteeseen, joten valmistuminen varmaan kestää. Ei huvittanut enää ommella, kun huomasin ommelleeni vääriä saumoja. Huomenna puran ja jatkan. 

Onnellinen.
Voi että mä tunnen olevani onnellinen nyt. Mulla on maailman ihanimmat lapset, jotka rakastaa mua varauksetta. Viime yönä napero halasi mua niin tiukasti, etten mitenkään voi olla niin paska mutsi kuin olen ajatellut olevani. Pöpökin vaikuttaa olevan kovin onnellinen, joten en ehkä olekaan täysin epäonnistunut senkään kanssa. Voi itku, miten sitä voikaan rakastaa jotain niin paljon. Ja voi miten sitä voikaan välillä olla niin onnellinen, kun saa hetken tai pari tuntia tai vaikka puoli vuorokautta ihan omaa aikaa ja saa unohtaa olevansa lapsellinen. Tai no, ei ne lapset mihinkään ikinä koskaan unohdu, mutta se tunne, kun ei tarvitse olla vastuussa kuin itsestään ja huolehtia vain itsestään ja kuitenkin tietää, että lapsilla on kaikki enemmän kuin hyvin. Love it.

Hyvää yötä.

10. toukokuuta 2012

Tuplatäti.

Jos kaikki menee niin kuin pitää, musta tulee tuplatäti joulukuussa. Veljeni ja avopuolisonsa odottavat toista lastaan. Ihanaa! Ongelmia saattaa ilmetä, koska heidän esikoisensa on vasta puolivuotias ja syntyi hätäsektiolla. Sektion jälkeenhän pitäisi uutta raskautta odottaa kai ainakin puoli vuotta. Noh, mato on koukussa, joten sille odottamiselle ei enää ole mahdollisuutta. Toivottavasti kaikki menee kuitenkin hyvin, ja mun lapsilla on uusi serkku sitten loppuvuodesta. Iik, ihanaa.

8. toukokuuta 2012

Sisko ja sen veli.

Sisko on pian 2 v ja 8 kk, veli on pian 7 kk ja äiti on täysi outsider niiden touhuissa. On ihanaa seurata vierestä, kuinka hyvin ne jo pelaa yhteen. Sisko saa veljen takuuvarmasti räkättämään ja kiljahtelemaan, ja sehän vasta siskosta onkin kivaa, että veljeltä saa täyden huomion. Naperon mustasukkaisuus on melkein historiaa varmaan sen takia, että Pöpö ei ole enää niin kiinni mussa, mutta varmasti myös sen takia, että veli fanittaa isosiskoaan ihan kympillä.

Se veli taitaa muuten jo ryömiä. Tai en tiedä, voiko sitä ryömimiseksi kutsua, jos laittaa posken maahan, kädet puuskaan rinnan alle ja polkee jaloilla vauhtia kuin viimeistä päivää. Samalla voi vähän karjua ja öristä niin kuin joku keihäänheittäjä. Tosin tämä onnistuu vain sängyllä, mutta kyllä sillä tyylillä pääsee jo metrin eteenpäin ja vieläpä aika haipakkaa. Tämän ryömimisen lisäksi poitsu oppi viime viikolla pyörimään kuin väkkärä. Mahalleen ja selälleen ja navan ympäri, se ei ole hetkeäkään paikoillaan.

On jotenkin niin mystistä, miten pieni vauva voi oppia noin suuria asioita ihan itsestään. Vähän niin kuin että miten se voi osata tollaista, kun mä (tai kukaan muu) ei oo sitä sille opettanut. Mistä ne keksii, että nyt voisi kokeilla päästä selältä mahalleen, kun vain vähän aiemmin se ei ole kiinnostanut tippaakaan? Oli kyllä huippua, kun tänään opetin Pöpön läiskyttämään vettä käsillään. Siis oikeasti opetin. Tavallaan. Se on aina aiemmin kylvyssä vain polskinut jaloillaan ja ollut ihan fiiliksissä. Nyt pidin sitä istuvassa asennossa ammeessa ja näytin, että käsillä voi myös läiskyttää. Ensin se kokeili itse vähän ja innostui sitten tosissaan.  Lisäksi ihana isosisko tuli myös läiskyttämään, ja siitähän se riemu repesi.

On ne niin ihania.

Jos mä kuolen nuorena.

Jos mä kuolen nuorena
Kunpa silloin olisi pakkasta
Mä pidän paljon enemmän talvesta
Jos mä kuolen nuorena
Kunpa olisin ehtinyt rakastua

Hautajaisissani pukeutukaa mustaan
mutta vain koska se on tyylikästä
Äiti ja isi älkää vaipuko tuskaan
Mä nautin täysillä mun elämästä

Tyttöystävät silmät päähän meikatkaa
Ja menkää tilaisuuden jälkeen tanssimaan
Pojat laulakaa se laulu
Joka sai mut aina nauramaan

Jos mä kuolen nuorena
Kunpa olisin ehtinyt oppia
Miten tehdään lauluja

Jos mä kuolen nuorena
Toivottavasti en ehtinyt kiukutella kotona
ja kunpa lounaalla oisin syönyt jälkiruokaa
Arkulleni paljon ruusuja tuokaa
Kirotkaa vähän aikaa jumalaa
Ja menkää sitten juomaan itsenne humalaan

Hautajaisissani pukeutukaa mustaan
mutta vain koska se on tyylikästä
Äiti ja isi älkää vaipuko tuskaan
Mä nautin täysillä mun elämästä

Tyttöystävät silmät päähän meikatkaa
Ja menkää tilaisuuden jälkeen tanssimaan
Pojat laulakaa se laulu
Pojat laulakaa se laulu
Pojat laulakaa se laulu
Joka sai mut aina nauramaan

Ihana Heli Kajo.

Toisen luokan kansalainen.

Kummityttöni ristiäisiä vietettiin etelän reissumme aikana. Koska en itse kuulu kirkkoon, en tietenkään päässyt "oikeaksi" kummiksi, mutta kuitenkin kummityttöni äidille oli tärkeää, että tulisin juhliin ja seisoisin kasteen aikana siellä, missä muutkin kummit. Pappi oli antanut ystäväni ymmärtää, että kirkkoa ei tippaakaan kiinnosta me kirkkoon kuulumattomat kummit, vaan ainoastaan niillä "oikeilla" kummeilla on jotain merkitystä. Eipä se etukäteen minua haitannut, pääasia oli, että ystäväni halusi minut paikalle siunaamaan kaunista tytärtään.

Itse kastetilaisuudessa tunsin oloni todella toisen luokan kansalaiseksi. Pappi ei koko puheensa aikana vilkaissutkaan minuun tai toiseen kirkkoon kuulumattomaan kummiin. Ei vahingossakaan. Lateli pitkät pätkät perheen ja kummien merkityksestä ja tärkeydestä ja jossain sivulauseessa mainitsi jotain tyyliin "on kiva, että on ystäviäkin" ja vilkaisi meitä kahta mustaa lammasta.

Olo oli aika epätodellinen. Aikaisemmin en ole ikinä ollut tilanteessa, jossa se, mihin uskon tai mihin en usko, määrittäisi minut jonkun silmissä niin paljon huonommaksi tai arvottomammaksi kuin muut. Tuli kyllä todella typerä olo, kun seisoin siellä ja olin kuin ilmaa.

Kun kerroin asiasta teologiaa opiskelevalle ystävälleni, hän oli todella pöyristynyt papin käytöksestä. Tämä ystäväni on jos nyt ei aivan uskovainen, niin ainakin hyvin uskonnollinen, mutta silti niin ihanasti jalat maassa ja tässä maailmassa. Hän kertoi, että omassa hänen seurakunnassaan kirkkoon kuulumattomille kummeille annetaan tismalleen samat kummitodistukset kuin kirkkoon kuuluvillekin. Näiden kahden seurakunnan välillä on tuskin kahtakymmentä kilometriäkään, joten miten niin erilaiset käytännöt ovat mahdollisia? Mitä se kertoo tästä "meidän" kirkosta, jos jokaisen papin oma näkemys vaikuttaa niin selkeästi kirkon toimintaan? Ystäväni totesi myös, että seurakunta ei ole palvelemassa papin näkemystä, vaan päinvastoin. Papin pitäisi toteuttaa seurakunnan näkemystä, tässä tapauksessa siis pienen tyttölapsen vanhempien näkemystä. 
 
Harmittaa myös suunnattomasti kummityttöni vanhempien puolesta, koska heille me kaksi kirkkoon kuulumatonta kummia olimme ne "ykkösvalinnat", ja tavallaan omalla käytöksellään pappi väheksyi vanhempien päätöstä siitä, ketkä heidän mielestään ovat hyviä ihmisiä kasvattamaan ja opettamaan heidän lastaan. Tuntui melkein siltä, että papin mielestä me olimme lähes saatanasta seuraavia eikä meitä missään nimessä pitäisi päästää sen pienen tyttövauvan lähelle.

Onneksi en tämän enempää välitä kirkosta, joten en edelleenkään koe joutuvani helvettiin, vaikka en kirkkoon enää kuulukaan. Ja onneksi pieniä (ja isoja) lapsia voi kasvattaa hyviksi ihmisiksi ilman kirkkoa ja uskontoakin. Tuolle pienelle tytölle aion olla maailman paras kummi, vaikka joidenkin mielestä en sellainen ole ollenkaan.

7. toukokuuta 2012

Kaikkea kuukaudessa.

Uusi koti tuntuu jo kodilta. Tavallaan. Tai kodilta se alkoi tuntua silloin, kun mies tuli ensimmäistä kertaa muuton jälkeen meidän kanssa hengaamaan. Ensimmäinen viikko oli aika kamala. Miljoona kertaa mietin, oliko tämä oikea ratkaisu ja voisiko entiseen vielä palata jotenkin. Huojentavaa oli huomata, että sen viikon ajan olin rehellisesti ja vain ja ainoastaan surullinen. Masennus pysyi poissa. Surin itseni, miehen ja ennenkaikkea lasten puolesta. Meidän puolesta.

Nyt jo tiedän, että ratkaisu oli ehdottoman oikea. Näin on niin paljon parempi olla. Tavataan miestä lähes päivittäin, se ottaa lapsia hoitoon päiväksi ja jopa yöksi. Sillä on avaimet meille, ja se saa tulla omilla avaimillaan sisään. Onhan tässä vielä korjattavaa, eikä tämä ihan näinkään voi jatkua, mutta se ratkaisu saa sitten odottaa aikaansa.

Masennus on pääosin pysynyt poissa, mutta on niitä huonojakin päiviä välillä. Oon huomannut, että pahin olo tulee silloin, kun itellä on kaikki hyvin, mutta jollain muulla huonosti tai jos pitää jonkun toisen puolesta olla huolissaan. Mua huolettaa miehen taloudellinen ja sitä kautta muu pärjääminen, ja lisäksi oon tosi huolissani äitini terveydestä. Mies kertoi, että sillä on taas laskuja enemmän kuin tuloja, ja vaikka tiiän, että se pärjää aina eikä ite murehdi, niin mä murehdin sen puolesta sitten. Äiti puolestaan on taas alkanut vähän flippailla eikä millään meinaa mennä lääkäriin. Ties mikä Alzheimer tai aivokasvain sillä on. Pelottaa. Olisi niin paljon helpompaa, jos tietäisi, mikä sillä on. Paniikkihäiriökohtauksiin se sai lääkkeet silloin talvella, mutta en tiedä. Muisti sillä on huonontunut, sille tulee muistikatkoksia, välillä se on ihan pihalla. Mutta ei se kai aio mennä lääkäriin. "Ei mua mikään vaivaa. Ei tarvi olla huolissaan." Ei varmaan vaivaa juu. Sehän on ihan normaalia herätä päiväunilta tietämättä, mikä päivä on tai kenen synttärit on seuraavana päivä tai istua aamupalapöydässä eikä tiedä, kenen vauva istuu syöttötuolissa pöydän päässä. Niin ja kaiken lisäksi unohtaa, että mitään tollasta on koskaan tapahtunut. Mutta ei kai sitä väkisinkään voi sinne lääkäriin raahata. Ja toisaalta äiti kyllä sielläkin vähättelisi omia oireitaan ja sanoisi, että ei sitä mikään vaivaa.

Olin lasten kanssa pari viikkoa etelässää reissussa. Silloin se äitikin alkoi sekoilla, kun oltiin oltu puoltoista viikkoa. Kesällä pitäisi mennä kuukaudeksi, joten onko se taas sairaalakeikka sitten? Ihanaa oli olla vaan kotikotona ja poissa näistä ympyröistä. Nyt on kamala rahapula, kun menin sitten shoppailemaan ja tuhlaamaan kaikki rahat. Lapsellisesti ajattelin, että siistiä säästää rahaa, kun menee äidin lihapadoille pariksi viikoksi, mutta my ass. Kesän reissun jälkeen oon varmaan vararikossa. Oli ihanaa olla tekemättä mitään ja tavata silloin tällöin ihania, rakkaita ihmisiä. Olen kyllä niin onnekas, kun mulla on ympärilläni niin ihania läheisiä. Vaikka ne ovatkin kaukana, niin tiedän niiden kuitenkin olevan siellä.

Kyllä siellä etelässä tapahtuikin. Oli ristiäisiä, Lapsimessuja, vappubrunsseja, synttäreitä, pari baarireissua, shoppailua. Kaikkea ihanaa. 

Sen päätin, että naperon kanssa en enää ikinä lähde Lapsimessuille ja itse en enää ikinä lähde mihinkään messuille. Napero oli niin kauhukakara siellä, ettei mitään järkeä, ja sitä kauhukakaraa paimentaessani onnistuin hukkaamaan messuostokseni. Että toivottavasti ne PaaPii Designin julisteet näyttää hyvältä sun lastenhuoneen seinällä ja toivottavasti ne vihreät Metsolan sukkahousut näyttää hyvältä sun lasten päällä. Kylläpä otti päähän ensinnäkin oma tyhmyyteni, kun unohdin sen pussin jonnekin sitä kauhukakaraa vahtiessa, ja toisekseen se, että kuka ikinä sen pussin löysikään, ei voinut viedä sitä löytötavaroihin. Mietin itse, että Lapsimessut on ainakin semmonen paikka, josta mä en kenenkään ostoksia voisi hyvällä omallatunnolla viedä. Joku voi. Ärsh. Mutta ei siis messuja enää meille, kiitos.

Helsinki oli ihanan keväinen. Jotenkin rakastuin siihen kaupunkiin taas. Enhän toki käynyt kuin siellä messuilla ja keskustassa pyörimässä, mutta voi että mä niin kaipaan sinne. Ystäväni järjesti meille äiti-lapsi-vappubrunssin, ja käytiin ihan Ulliksella piknikillä. Ihanaa ruokaa, skumppaa ja hyvää seuraa. Ja mikä parasta, ystäväni ja hänen miehensä kaitsivat lapsia sillä aikaa, kun me kaksi äitiä paistattelimme päivää ja nautimme skumpasta. Edelleen olen niin kiitollinen ystävistäni. Ihanaa oli myös käydä ihan ypöyksin shoppailemassa. Kotona oli kamala huutokonsertti, kun huikkasin vaan äidilleni, että mä meen nyt, hyppäsin auton rattiin ja lähdin. Viime vuosina ei oo tullut kovin paljon Helsingissä käytyä, johtuisikohan tästä pohjoisesta sijainnista. Nyt kuitenkin kävin sellaisissa kaupoissa, joissa kävin joskus yläasteikäisenä aina, kun olin Helsingissä. Ja suurin osa niistä kaupoista oli vielä tismalleen samalla paikalla. Rahaa meni, mutta eihän se koskaan tilillä muutenkaan pysy.

Netillinen.

Nyt on taas väylä sosiaaliseen elämään avattu tässä taloudessa. Hain kaupasta jonkin mokkulan. Toimii. Myyjä lupasi keskustan alueelle jopa 10 megaa internettiä. En tiiä, mistä sellasen saa tarkistettua. Mutta enää en ehdi juoda teekupillista sillä aikaa, kun kirjaudun Facebookiin sisälle. Joten kai tää on sit nopee.

Olipahan kyllä avaava kokemus tuo kuukauden netittömyys. Pitihän sitä kerran viikossa käydä jonkun kaverin luona vähän nuuskimassa, mitä maailmassa tapahtuu, mutta jospa se jatkuva netissä roikkuminen ois nyt sit historiaa, ja roikkuisin vähän vähemmän. Ihmeen paljon saa tehtyä asioita, kun ei oo nettiä. Vau. Jouduin jo hetken miettiä, et mitä sitä täällä netissä tehdäänkään.

Lisää kuluneesta kuukaudesta myöhemmin.