Huono, huono äiti.

Voi, miten surkea äiti olenkaan. Tänään oon menettäny hermoni täysin esikoisen kanssa noin miljoona kertaa. Surkeaa. Sen kanssa saa taistella joka asiasta, ja mulla ei vaan pinna riitä. Sitten riidellään ja itketään molemmat. Toinen on sen jälkeen maailman ihanin ja tulee halaamaan. Ja mä tunnen olevani maailman huonoin ihminen.

Lisäksi tuntuu, etten anna tuolle pikkuiselle riittävästi itsestäni. Suurimman osan vuorokaudesta se vain nukkuu, mutta sillon kun se on hereillä, sen kanssa pitäisi mun mielestä seurustella. Tuntuu, etten osaa sitäkään. Kovasti juttelen ja tuijottelen sitä, mutta tuntuu, ettei se riitä. Mikään ei riitä.

Kamalan riittämätön tunne. Ei musta oo tähän. Mies sanoi viime talvena alkuraskauden väsymystä valittaessani, että olisit miettinyt ennen kuin lapsia halusit. Olisi pitänyt. Ihanimpia ja tärkeimpiä nuo lapset kuitenkin ovat, mutta jollain tavalla tämä rankkuus pääsi yllättämään. Ehkä olisi helpompaa, jos ei olisi niin paha olla. Fyysisestikään en voi tällä hetkellä kovin hyvin, joten ehkä sekin verottaa. Pientä lämpöä koko ajan, päätä särkee jatkuvasti, alavatsa on pirun kipeä ja nyt vielä rinnatkin tuntuvat tulehtuneen. Nyt mennään särkylääkkeillä, maanantaina lääkäriin, jos oireet jatkuvat.

Lupaan olla huomenna parempi äiti. Lupaan jaksaa lähteä asunnosta ulos huomenna ja viedä naperon puistoon. Lupaan olla hermostumatta ja tiuskimatta huomenna. Lupaan.

Hän on täällä.

Pöpö syntyi tiistaina 18.10.2011 klo 17.52. Pituutta pikkuherralla oli 51 senttiä ja painoa 4 080 grammaa, päänympärys 36,5 senttiä. Yhteiselo on lähtenyt hienosti käyntiin, poitsu vain syö ja nukkuu. No jaksaa se jo jonkin verran seurustellakin.

Äidin paha olo ja masennus ovat tulleet takaisin. Tai eihän ne koskaan mihinkään hävinneet. Sanotaan siis, että ovat jatkuneet. Miksi ne ei vaan voinu pysyä poissa? Viikon verran oli niin ihanaa, kun ei tullut sitä tunnetta, ja ehdin jo toivoa, ettei se tunne enää palaisi. Toki mielialat on heitelly, mikä on ihan normaalia, mutta toi tuttu tunne ei tunnu enää normaalilta. Se tuntuu vaan pahalta, liian pahalta. Miten voi tuntua niin pahalta, vaikka sylissä on maailman ihanin kuopus ja vieressä niin ihana esikoinen? En ymmärrä.

Yhtenä kappaleena.

Edelleen yhtenä kappaleena. Onneksi. Edelleen ahdistaa se synnytys, mutta ehkä alkaa pikkuhiljaa helpottaa. Eräällä keskustelupalstalla purin tuntojani, ja siellä yksi tuleva äiti, jolla on aikalailla samanlainen tilanne, kertoi ottavansa miehensä synnytykseen mukaan ensinnäkin kuskiksi ja toisekseen "onpahan joku, jota käskeä siellä, jos siltä tuntuu". Pitäisi itsekin saada tuo asenne päälle, kun haaveeni todella nopeasta synnytyksestä tuskin toteutuu.

Mitään sen kummempia merkkejä synnytyksen käynnistymisestä ei ole. Yhtenä iltana kuvittelin, että seuraavana yönä se alkaa, mutta ei alkanut. Juilii ja tuikkii, joten ehkäpä se Pöpö siellä kaivaa tietään alaspäin. Uutena, inhottavana juttuna on tullut supistusten tuntuminen toisessa pakarassa pistona, joka tuntuu vievän koko jalan alta ja lamauttavan täysin. Toivottavasti tosta ei tarvitse kärsiä sitten, kun on tosi kyseessä.

Vielä olisi hommaa tehtävänä ennen synnytystä. Huomenna ajattelin pestä ikkunat. Tänään pitäisi vielä ommella Pöpön leikkimatto valmiiksi. Keskiviikkona olisi vielä käännösprojektin tapaaminen, mutta sinne ei kyllä huvittaisi yhtään mennä. Vaan pakko kai se on vääntäytyä, jos ei Pöpöä näy eikä kuulu. Naperon kanssa noi tapaamiset ovat vain ärsyttävää säätämistä. Hienosti se kyllä jaksaa siellä olla Pingu-videoiden ja karjalanpiirakoiden voimalla, mutta kuitenkin äidille tosi stressaavaa.

Ahdistus.

Ei alkanut synnytys viime yönäkään. Onneksi. Kauhulla odotan sitä hetkeä, kun tajuan, että tämä on nyt sitä. En mä halua. Itkin eilen pitkään tulevaa synnytystä, kun tosiaan tajusin, millaista siitä tulee. Millaista se on olla miehen kanssa kahdestaan siellä synnytyssalissa. Aivan hirveetä. En tahdo.

Eipä tätä kuitenkaan enää voi perua. Ja luultavasti se on ihan hyvä, että mulla on edes joku siellä synnytyksessä mukana. Mutta olisiko se parempi, jos se olisi joku aivan tuntematon, doula vaikka? Toisaalta voisinko kieltää miestä olemasta paikalla, kun sen oma lapsi syntyy? Katuisinko sitä myöhemmin? Jos vaikka asiat selviäisivät ja jatkettaisiin yhdessä, hiertäisikö se välejä myöhemmin? Toisaalta taas kyse on musta ja mun synnytyksestä, ja tilanteen pitäisi olla mulle mahdollisimman vähän ahdistava. Ja sitä se ei nyt tule olemaan. Toivonkin jotain ihmettä, että menisi niin nopeasti, ettei mies ehtisi mukaan tai muuta vastaavaa. Mutta se tuskin on mahdollista, koska naperon hoitaja on enintään puolen tunnin matkan päässä. Siinä ajassa en varmasti ehdi lasta synnyttää.

Laskettu aika.

Tänään on se päivä. Mitään ei ole vielä tapahtunut, ja pelottaa, että tapahtuu. Tuntuu, etten vain ole vielä valmis vauvan tuloon. En vain ole. Onhan tässä jo helmikuusta asti tiedetty, että vauva tulee lokakuussa, mutta en siltikään ole oikein sisäistänyt asiaa. Tai en tiedä. En todellakaan ajatellut, että lapsi syntyisi tällaiseen tilanteeseen, että parisuhteesta ei ole kuin paskaa jäljellä. Ja siihen, että oloni on niin turvaton ja että olen niin yksin.

En ymmärrä, mitä iloa, tukea tai turvaa miehestä tällä hetkellä olis mulle synnytyksessä. Ei vaan olla yhdessä mitenkään luonnollisesti, niin miten sitten sellaisessa tilanteessa käy? Kun ei nykyään edes kosketeta toisiamme eikä melkein edes katsota silmiin, niin miten mä voin olla sen kanssa synnyttämässä, niin haavoittuvaisena ja paljaimmillani sen edessä?

Mulle tuli niin paha mieli eilen äitiysjoogassa, kun ohjaaja sanoi, että sit synnytyssalissa laittaakaa se tukihenkilö, mies sitten hieromaan teitä ja tekemään kaikkensa teidän puolestanne, sitä varten se siellä on. Melkein tuli kyyneleet silmiin, kun mietin omaa tulevaa synnytystäni. Ei ole sitä tukihenkilöä, miestä, jonka kanssa ollaan onnellisesti odotettu yhdessä vauvan syntymää, rakastettu ja oltu toistemme tukena. On vain kaksi erillistä ihmistä, ei mitään paria, ei perhettä. Voi, kunpa sen ei tarvitsisi tulla sinne ollenkaan.

Kunpa synnytys ei käynnistyisi vielä vähään aikaan. Tarvitsen vielä aikaa miettiä ja sopeutua.

Romahdus.

Tänään hajosin. Kylppärin lattialle. Siinä istuin ja itkin, vaikka napero oli vieressä. Olen niin kovasti koittanut pitää kyyneleet poissa, kun lapsi on hereillä. Itken sitten, kun ehdin ja kun lapsi ei ole näkemässä. Tänään en enää onnistunut. Kyynelvirran avasin niinkin pieni asia kuin se, että viime viikolla vielä loistavasti sujunut pottailu ei suju enää. Ei sitten millään. Napero ei vaan tee mitään asiaa sinne pottaan. Turhauduin ja aloin itkeä. Itkin ja itkin ja lapsi seisoi vieressä ja katsoi. Tuli syliin istumaan ja halasi. Se on maailman ihanin lapsi. Selitin, että äiti on surullinen, äiti itkee, mutta se ei johdu naperosta. Sitten jo vähän hymyiltiin.

Tajusin, että tämä ei voi jatkua näin. Vaikka kuinka päätin sulkea pahat ja ahdistavat ajatukset pois ja keskittyä vain vauvan syntymään ja ensimmäisiin kuukausiin, ei se onnistu. Mutta en kyllä tiedä, mitä asian eteen tekisin. Ystävä oli sitä mieltä, että pitäisi soittaa YTHS:lle, jos sieltä saisin apua, kun kerta neuvolan kautta sitä ei saa. Toisaalta taas ajattelen, että vauva syntyy ihan pian, ei tässä enää ehdi.

Odotan vauvan syntymää ja jostain syystä kuvittelen, että olo paranee heti. Pelottaa, että olo vain huononee ja sairastun synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Mutta silti ajattelen, että jostain löytyisi meille hieno päivärytmi ja käytäisiin kolmistaan kaikissa paikoissa tai edes puistossa. Miten ihmeessä todellisuudessa jaksan lähteä mihinkään puistoon, kun en sinne pääse nytkään, vaikka meitä on vain kaksi? Jotenkin ajattelen, että Pöpön syntymä muuttaa kaiken, olen yhtäkkiä todella onnellinen ja voin hyvin. Jää nähtäväksi.

Miehen kanssa riideltiin aamulla. Sillä on aina ollut tapana sellainen, että se pyytää tekemään jotain, yleensä jotain hassua tai hassulla tavalla ja kun sitten tekee sen, se nauraa. En ole ikinä tykännyt siitä, mulle on aina tullut siitä paha mieli, ihan kuin se nauraisi pahalla. Ei kuulemma tarkoita sitä millään pahalla, vaan hauskalla tavalla nauraa. Mies tekee samaa naperolle, ja mua suututtaa joka kerta. En tiedä, miten lapsi sen ottaa vai ottaako mitenkään. Mutta en tahdo, että sille tulisi samanlaista oloa kuin mulle. Että isi nauraa, kun hän ei osaa tehdä jotain oikein. Oon varmaan liian herkkis. Mutta sanoin tosta miehelle, ja se suuttui. Ei puhuttu sitten enää mitään. Nyt se on töissä. Parempi niin, niin ei tarvitse kestää sitä ahdistavaa hiljaisuutta.

Neljä ja puoli vuotta.

Tänään on kulunut neljä ja puoli vuotta siitä, kun alettiin miehen kanssa seurustella. Ei ole paljon juhlittu. Itse asiassa en edes muistanut koko päivää ennen kuin luin kalenterista. Ei kai mieskään muista. Ei juuri ole juhlimisen aihetta.

En vaan pysty ymmärtämään, miten me ollaan onnistuttu päästämään tämä tilanne tällaiseksi. En edes pysty näkemään, miten tätä muka enää voisi korjata. En varmaan enää edes rakasta miestä yhtä paljon kuin ennen, ja se rakkaus ja tunne sitä kohtaan on varmasti vaikea löytää uudestaan. Olen kai jo luovuttanut, koska en edes tiiä, jaksaisinko yrittää. Mitä järkeä missään on? Kumpikaan ei tunnu välittävän tästä parisuhteesta sen vertaa, että vaivautuisi yrittämään selvittää solmuja. Päätin vasta, että en mieti koko parisuhdetta pariin kuukauteen. Keskittyisin vain tulevaan synnytykseen ja elämään uuden perheenjäsenen kanssa. Ei se ole niin helppoa eikä itse asiassa onnistu ollenkaan. Taas vatvon samoja asioita ja ongelmia, joita olen jo vatvonut monta kuukautta. On vain niin vaikea olla välittämättä.

"Iti tujee takatin."

Mies lähti töihin, ja napero vakuutteli, että isi kyllä tulee takaisin. Napero kävi kuukauden verran avoimen päiväkodin taaperoryhmässä. Ajattelin, että siellä se saisi sitten enemmän virikkeitä kuin mun ja vauvan kanssa kotona ja saisi leikkiä muiden lasten kanssa, ja toisaalta mä saisin pari kertaa viikossa käydä vaikka kaupassa kahdestaan vauvan kanssa. Totuteltiin kerhossa oloon, ja muutaman kerran jälkeen jätinkin naperon sinne lyhyeksi aikaa. Itkuksi meni. Ja yhä enemmän itkuksi meni kerta toisensa jälkeen. Lopetettiin kerho siihen. Mulla ei vaan ollut sydäntä tulla kotiin pyörittelemään peukaloita siksi aikaa, kun lapsi itkee kerhossa.

Traumoja se raukka taisi saada. Tuntuu, että muuttui koko lapsi. Nykyään mä, tai isikään sen puoleen, en voi lähteä mihinkään ilman, että lapsi ei vakuuttelisi ja varmistaisi, että tulen takaisin. Mulla on niin paha mieli sen puolesta.

Tänään aloin itkeä, kun napero sanoi, että isi tulee takaisin. Aloin miettiä, että mitä jos joku kerta isi ei tulekaan takaisin. Jos erotaan, niin miten voin kaksivuotiaalle selittää, miksi isi ei tule meidän viereen nukkumaan tai miksi isi tulee vasta viikonloppuna? Huomaako lapsi jo nyt, että kaikki ei ole kunnossa, ja sen takia varmistelee jatkuvasti sitä, että molemmat meistä tulee takaisin? Miten mä selviän, jos mies ei enää tulekaan takaisin?

Tänään on ollut surkeaakin surkeampi päivä. Eilen olin vielä niin iloinen ja jaksoin, mutta tänään en ollenkaan. Mä en enää jaksa tätä, että koskaan ei voi tietää, millainen päivä on edessä, koskaan ei aamulla tiedä, millainen mieli on päivän aikana. Miksei tämä voi jo loppua?

Eilen suunnittelin, miten käydään sitten naperon ja Pöpön kanssa joka päivä vaunuilemassa ja puistossa ja touhutaan kaikkea. Tänään ulko-ovi tuntui olevan niin kaukana, ettei päästy siitä ulos. Olin helpottunut, kun päikkäreiltä herättyämme satoi kaatamalla. Ja samalla mulla on niin paha mieli, että olen niin surkea äiti, etten saa vietyä lastani edes puistoon. Äitiysjoogankin jätin väliin, kun en vaan pystynyt menemään. Haluaisin vain mennä nukkumaan ja herätä, no en koskaan.

Onneksi on enää pari tuntia, että napero menee nukkumaan ja mä pääsen itkemään.