Huomenna, melkein jo tänään.

Kotiin huomenna. Ihanaa. Tai siis oikeastaan tänään, niin parasta. Aika kauhulla odotan matkaa, mutta kun se on ohi, olen kotona. Hirveä pakkaaminen vaan huomenna. Tänään en oikein ehtinyt. Ja pitää vielä käydä yliopistolla palauttamassa yks kirja, kun en sitä saanut enää uusittua. Ihan kuin ei olisi muuta tekemistä.

Fiilis on vaihteeksi tosi hyvä. Aamulla käytiin neuvolassa, sekä minä että Pöpö. Poitsu oli kasvanut hyvin, pituutta 60,5 cm ja painoa 5 900 g. Virkeä ja hyvin kasvava vauva, ei moitteita. Mä sain puhuttua tästä pahasta olosta, ja oli huojentavaa, kun tuntui, että ekan kerran kukaan ottaa mut tosissaan. Neuvolantätikin tais tajuta, että ihan oikeasti tarvitsen apua. Lääkärin kanssa juteltiin, se kyseli kaikkea, ja tultiin siihen tulokseen, että voisin kokeilla jotain lääkitystä. Jo pelkästään se reseptin kouraan saaminen paransi oloa potenssiin sata. Mutta koska eihän asiat voi onnistua kerralla, niin pitihän tämänkin homman kusta. Kävin hakemassa lääkkeen apteekista enkä sitten sen enempää kysynyt siitä. Kotona sitten aloin lukea pakkausselostetta ja todellakin onneksi luin, koska ei tota lääkettä nyt sitten saakaan käyttää imetyksen aikana. Sepä siitä sitten. Nyt sitten odottelen, että lääkäri saattaa soittaa keskiviikkona. Ihmetyttää vain, kun puhuttiin, että imetän, ja lääkäri sanoi vielä tarkistavansa sen imetyshomman ton lääkkeen kohdalla, mutta silti määräsi lääkettä, jota ei saa käyttää, jos imettää. No jospa se lääkäri sitten keskiviikkona soittaisi ja laittaisi vaikka puhelinreseptin apteekkiin. Pääsisin sitten aloittamaan sen lääkityksen. Katotaan.

Nyt vaan tätä fiilistä ei voi mikään pilata. Huomenna kotiin ja saan olla monta viikkoa rakkaiden ihmisten lähellä. Miehen kanssa ei vieläkään juteltu, mutta ehkä sen aika tulee sitten etelässä. Jos vaikka saataisiin muutaman tunnin irtiotto, ja mummo ja ukki olisivat lastenvahteina.

Kyllä mä vielä paranen ja kyllä musta vielä tulee hyvä äiti.

Epäonnistunut.

Huh. Yritin käydä nukkumaan, mutta eihän se uni taaskaan tuu. Pelkästään ahdistavat ajatukset alkaa pyöriä päässä, ei mitään järkeä.

Tuntuu, että olen täysin epäonnistunut äitinä. En vain osaa. Naperon kanssa vielä osasin, mutta Pöpön kanssa en ollenkaan. Kun katson lapsiani, näen vain omat virheeni ja sen, miten mun pitäisi olla parempi äiti. Naperoa katsoessani tunnen sääliä, että kuinka paljon parempi elämä sillä olisi, jos sillä olisi sellainen äiti, joka jaksaa touhuta ja leikkiä ja tehdä. Pöpön toivon nukkuvan kaiket päivät, koska en vain osaa olla sen kanssa. 

Pöpön syntymästä on kulunut kohta kaksi kuukautta, enkä ole vielä kertaakaan tuntenut pakahduttavaa onnen tunnetta. En oikeastaan minkäänlaista onnea. Menee niin hukkaan tämä aika. Tästä pitäisi nauttia, mutta ei.

Toivottavasti joku huomenna osaa sanoa jotain.

Tatuointi.

Kävin keskiviikkona tatuoitavana. Palkitsin itseni, kun olin ollut kiltti veronmaksaja vuonna 2010, ja kävin hakkauttamassa ranteisiini lasteni syntymäajat. Idea kypsyi jossain vaiheessa raskausaikana, ja nyt päätin repästä kysymättä keneltäkään. Ongelmat miehen kanssa aiheuttivat sen, että ilmoitin sille vain päivän, kun sen on oltava lasten kanssa. Mitään en ookaan noin tehokkaasti saanut hoidettua aikoihin. Jonkun kampaaja-ajan varaaminen on kuukausien projekti. Ripsienpidennykset on vieläkin ottamatta, vaikka niistä oon jo puoltoista vuotta haaveillut. Mutta nyt ne kuvat on siinä ja pysyy. Hienot tuli. Eivätkä ole ihan niin kliseiset kuin lasten nimet ihossa. Ei sillä, että kliseissä olisi jotain vikaa. Päinvastoin, kliseet on tosi jees.

Hienot ovat. Ja nyt vain mietin, mitä muuta hienoa voisin ihooni laitattaa. Naperon kädenjäljen olen ottanut sormiväreillä talteen, kun se oli yksivuotias. Nyt taidetaan odotella, että Pöpö täyttää vuoden, ja sitten käyn tatuoimassa molempien kädenjäljet olkapäihini.

En jaksa.

Taas ollut huono päivä. En tajua, mistä näitä oikein tulee? Miksi ihmeessä se olo voi aivan yhtäkkiä muuttua niin helvetin huonoksi? Mä vihaan tätä, mä niin vihaan.

Kohta on mennyt jo kaksi kuukautta tätä paskaa. Mitä järkeä tässä on, kun joka aamu herään ja odotan vaan, että olisi jo ilta? Kaksi kuukautta mennyt Pöpön pikkuvauva-aikaa, enkä mä muista siitä mitään. Enkä ole nauttinut suunnilleen hetkeäkään. Pelkkää pakkosuorittamista koko elämä. Jos ei olisi pakko, en nousisi aamuisin sängystä enkä tekisi mitään muutakaan. Vähän me tosin päivisin tehdään mitään, hyvin harvoin. Ja siitä jos mistä tunnen huonoa omaatuntoa. Paska mutsi. Ja olisihan noilla lapsilla niin paljon parempi olla, jos niillä olisi sellanen ihminen, joka jaksaisi oikeasti olla niiden kanssa. Vaikka kuinka päätän iltaisin, että huomenna tehdään ja mennään ja niin edelleen, ei niin kuitenkaan tapahdu seuraavana päivänä. Tällä viikolla peruin kahdet treffit, kun en vaan jaksanut. Siitä se kierre alkaa. Nytkin olen päättänyt, että huomenna neuvolan jälkeen mennään kauppaan ja ostetaan joululahjoja, mutta en jaksa uskoa, että tehään niin. Olisi ihanaa, jos sen lisäksi jaksaisi vaikka mennä puistoon. Olisi ihana, jos jaksaisi ja pystyisi nauttimaan tästä vauva-ajasta ja tehdä lasten kanssa kaikkea kivaa. Mutta ei vaan jaksa eikä pysty. Toivottavasti pian pystyn.

Luotan jotenkin niin siihen huomiseen jälkitarkastukseen ja lääkärikäyntiin, et sieltä sitä apua alkaa tulla. Mitä jos ei tuukaan? Kyllä ton kotikotireissun kestän varmasti, kun se on jo ihan just täällä, mutta entäs sitten? Sen hoitsutädin kanssa tavataan kyllä vielä tammikuussa, mut en tiiä, onko niistä tapaamisista mitään hyötyä. Tai ehkä on kuitenkin.

Ei puhuttu miehen kanssa. Se on menny nyt joka ilta nukkumaan naperon kanssa samaan aikaan, joten ei ole ehitty. Huomenna sit pitäis yrittää. Mä en vaan osaa aloittaa sitä keskustelua. Tänään tosin ois näin jälkikäteen ajateltuna ollut tilaisuus, mutta en sitä siinä hetkessä tajunnut. Sitten se hetki meni, ja toista ei varmasti tule. En vaan uskalla alottaa sitä keskustelua, koska en voi tietää, mitä siitä seuraa. Haluaisin ainakin vähän selvittää näitä juttuja ennen reissua, voi olla aika rankkaa olla siellä kaksneljäseittemän yhessä. Siellä kun ei ole töitä eikä koulua, pelkkää lomaa vaan. Toisaalta mä lähen lasten kanssa reissuun aiemmin ja mies tulee perässä, joten jäiskö ne asiat sitten painamaan, jos niitä ei saatais kunnolla selvitettyä? Mies lähtee koulukavereidensa kanssa muutamaks päiväks pohjoseen, ja tietty haluan, että sillä on kivaa siellä. Olis aika tylyä alkaa nyt puhua erosta. Tai huomenna kun ylihuomenna jo lähden lasten kanssa. Toisaalta sitten taas miten voidaan selvittää näitä asioita etelässä, kun siellä kukaan ei tiiä, mitä on meneillään? Miten siinä sit aletaan riidellä ja itkeä? Ei mitenkään. En tiiä, mitä tässä pitäis tehä. En sitten niin yhtään. Kunpa vois vaan päästä pois.

Täti kävi, tyhjä fiilis jäi.

Tänään oli se päivä, kun se hoitsu tuli käymään. Aika mitäänsanomaton olo jäi. Ihan hyvältä tyypiltä se vaikutti ja kyllä se osas ihan hyviä asioita kysellä, mutta jotenkin, en tiiä. Samoja asioita sille kerroin, mitä oon jo muille kertonut ja täällä purkanu, joten en kyllä mitään uutta siitä saanu. Tiiän, että miehen kanssa noi ongelmat pitäis yrittää selvittää ja että se parantaa mun oloa ainakin jonkin verran. Ehkä tänään.

Näköjään se tuttu ahdistus palaa tuon tädin käynnin jälkeen. Olo on ollu ihan hyvä muutaman päivän, mutta nyt alkaa taas ahdistaa. Pitikin mennä kaivelemaan. Voi puuh. Nyt taas alkaa morkkis siitä, että en nyt(kään) jaksaisi olla noiden lasten kanssa, vaan tekisin mieluummin jotain muuta. Mitä tahansa. Ja sehän musta vasta paskan äidin tekeekin. Illalla onneksi pääsen ehkä shoppailemaan. Jos siis mies tulee menoistaan riittävän aikaisin. Ehkä sitten jaksan taas paremmin olla lasten kanssa. Ehkä jopa mennä ulos. Wau.

Täti sanoi, että lapset on onnellisia silloin, kun äiti on onnellinen. Ja että mun pitäis alkaa huolehtia itestäni ja omasta voinnistani. Niinpä. Senhän takia mä yritänkin saada itelleni apua. Tuli sellanen fiilis, että se olis sitä mieltä, et mun pitäis vaan päättää, että oon nyt onnellinen. Niinku se olis niin helppoa, että huomenna aamulla päätän, että tänään olen onnellinen. Sanoin sille kyllä, että jaksan huolehtia lapsista, mutta en enää itestäni ja omasta voinnistani. Ei riitä rahkeet, mutta ei se tainnut ymmärtää. Ehkä olen vähän (tai paljon) jäänyt jumiin tähän pahaan oloon enkä pyri riittävästi siitä eroon pääsemiseen, mutta en vain osaa enää muuta.

Maanantaina on Pöpön neuvola ja mun jälkitarkastus. Ehkä siellä pääsen vihdoin täyttämään sen masennuslapun, ja sen avulla joku tajuaa, että mulla on oikeasti aika paha olla. Saa nähdä.

Chisu.

Nyt vasta oon löytänyt tän artistin. Toki ne hittibiisit on tuttuja, mutta nyt oon alkanut kuunnella muutakin. Tämä osuu niin täydellisesti:

Mä tarvitsen mun haavoja
Syviä ja suolaisia
Kun mikään ei tunnu miltään
Kipu korvaa ystävää
Joka ei jätä milloinkaan
Nöyränä vartoo vuoroaan
Kun mikään ei tunnu miltään
Kipu korvaa ystävää
                             Chisu: Sabotage

Wau.

Kauniit, nukkuvat lapset.

Nuo lapset ovat niin rakkaita. Ja niin kauniita, erityisesti nukkuessaan. Niin ihania tuhisijoita.

Tänään on pitkästä aikaa ollut tosi hyvä fiilis. Sellainen normaali. Tuntuu normaalilta, siltä niinku pitäisikin. Jaksoin lähteä käymään kaupassa ja puistossa. Napero oli niin fiiliksissä, kun sai heittää lapiolla hiekkaa vesilätäköihin. Olen jaksanut olla lasten kanssa tässä kotonakin ja jopa ihan oikeasti läsnäkin. Yrittänyt saada Pöpöä hymyilemään ja onnistunutkin siinä. Olin jo aivan varma, ettei se ala hymyillä ikinä, koska sillä on tällainen äiti. Mutta tulihan se ensimmäinen oikea hymy noin viiden viikon iässä, ja nyt se hymyilee jo päivittäin.

Vaikeinta tämän masennuksen aikana on ollut juuri tuo vauvan kanssa oleminen. Sille jutteleminen on tuntunut todella teeskentelyltä, ihan kuin näyttelisin. Ja kyllä se tunne tänäänkin on tullut, että mitä mä tässä oikeen yritän, en osaa kuitenkaan. Mutta oon myös tuntenut aitoa rakkautta. Ehkä tää juttu ei ole ihan täysin pilalla vielä.

Luulen, että syy tähän hyvään mieleen on se eilen keksimäni "ratkaisu" tohon parisuhdepaskaan. Että siis muutettaisiin erilleen, mutta silti asuttais lähekkäin. Eihän se ratkaisu todellisuudessa tuu toteutumaan ainakaan vielä, kun ei miehen kanssa ole edes puhuttu koko asiasta, koko parisuhteesta ja siitä, mitä sille pitäisi tai voisi tehdä. Mutta jos toi ajatus saa mut voimaan paremmin, ehkä pidän siitä kiinni. Kyllä se vielä suruksi muuttuu. Enkä ehkä ole tuhoon tuomittu, kun kerran pelkkä potentiaalinen ratkaisu parisuhdeongelmiin auttaa näin paljon. Ehkäpä masennuksenikin johtuu suurimmaksi osaksi tästä parisuhteesta. Ongelma onkin sitten se, miten parisuhdeongelmat ratkaistaan.

Nyt ihanien lasten luo nukkumaan. Jospa se uni tänä iltana tulisi.

Ei tule uni, ei.

Taas vaivaa unettomuus. Tosin syy taitaa olla liian monessa illalla nautitussa teekupposessa, ei niinkään ahdistuksessa tällä kertaa. 

Tuossa illalla tunsin yhdessä kohtaa itseni jopa onnelliseksi. Se oli sellainen pieni hetki, kun naperon kanssa piirrettiin ja onni läikähti sisälläni. Nyt yritän pitää tästä fiiliksestä kiinni, on ihan hyvä olla. Ja kai mä välillä olen ihan hyvä äitikin. Tunsin myös jonkinlaista onnea ja rakkautta äskenkin, kun imetin Pöpöä. Toinen niin suloisesti tuhisi ja jutteli rintaa imiessään. Saattaa tästä vielä joskus tullakin jotain.

Ystävä ehti tuossa loppuillasta vielä säikäyttää. Laittoi tekstarin, että on matkalla Kättärille. Hänellä on laskettu aika vasta tammikuun puolenvälin jälkeen, joten kyllä alkoi jännittää, että vauva meinaa tänä yönä syntyä. Ei onneksi kuitenkaan, vaan oli väärä hälytys. Mutta eiköhän se sieltä tämän vuoden puolella kuitenkin tule, 28.12. on mun veikkaukseni. Poitsusta tulee ensimmäinen kummilapseni. Ihan parasta.

Asuntoja olen katsellut. En tiiä, ratkaisisiko se muutto mitään. Jonkinlainen aikalisä olisi ainakin tarpeen. Toisaalta taas sitten olisin vieläkin enemmän yksin, jos mies ei muutamaa tuntia illassa samassa asunnossa pyörisi. Mutta ei tämä näinkään voi enää kauaa jatkua.

Tässä meidänkin talossa olisi yksi kaksio vapaana. Pikkuinen tosin, mutta jotenkin haaveilen simppelistä elämästä lasten kanssa, ilman turhaa roinaa. Mies voisi sitten jäädä tähän kämppään ja ottaa tästä ainakin yhden huoneen yrityksensä toimitilaksi. Mutta ehkä oltaisiin kuitenkin vähän liian lähekkäin. 

Mutta tuli mitä tuli, miehen haluan kuitenkin pitää elämässäni. Onhan se lasteni isä ja mielettömän tärkeä ihminen mulle jo senkin takia. Ja muutenkin. Tuntuu, ettei meillä ole enää mitään parisuhdetta. Ollaan niin kuin kaverit, mutta toisaalta siihen nähden riidellään ja pidetään mykkäkoulua liian paljon. Ainakin väliaikainen ero voisi tehdä ihan hyvää. Huomaisi, rakastaako toista tosissaan vai ei. Nyt musta tuntuu, etten rakasta enää. Liian pitkään ollaan oltu hiljaa ja vaiettu ongelmista, että rakkauskin on kuollut. Se voisi kyllä jostain löytyä taas, kun vain olisi ilman vähän aikaa. Saa nähdä.

Tänään.

Eilen illalla oli niin paha olla, että tuntui, että kuolen siihen pahaan oloon. Sattui niin saatanasti, että tärisin ja itkin vain. Se helpotti vähän, ja tänään on ollut hieman parempi olo. Itkettää ja ahdistaa vieläkin, mutta enää en tunne kuolevani. 

Pelottaa vaan niin kamalasti. 
Pelottaa, kuinka pahaksi tämä olovoi vielä mennä. 
Pelottaa, kuinka tämä vaikuttaa lapsiin. 
Pelottaa, mitä niistä tulee, kun niillä on tällanen äiti. 
Pelottaa, miten Pöpöön vaikuttaa se, että sen äiti ei tunne rakkautta sitä kohtaan ja että sen isä ei ole juuri koskaan kotona.
Pelottaa, miten Napuun vaikuttaa se, että sen äiti on jatkuvasti kiukkuinen eikä jaksa leikkiä sen kanssa ja että sen isä ei ole juuri koskaan kotona.
Pelottaa, etten koskaan enää tunne normaalisti.
Pelottaa, etten koskaan enää ole onnellinen.

Ahdistaa, että elän parisuhteessa, jota ei voi parisuhteeksi kutsua.
Ahdistaa, että en voi puhua miehelle tästä.
Ahdistaa, että pitää jaksaa esittää ihmisille, että kaikki on kunnossa.
Ahdistaa, että olen niin yksin ja niin yksinäinen.


Kunpa vaan voisin päästä pois. Jospa alkaisin katsella asuntoja.

Itku pitkästä ilosta.

Oli ihana alkuviikko. Ystävä oli kylässä, ei ahdistanut eikä surettanut. Ystävä lähti eilen, ja nyt olo onkin taas entisellään. Olo huononi sitä mukaa, kun ystävän lähdön aika läheni. Alkoi kiukuttaa ja ahdistaa. Ei tästä tunnu mitään tulevan. Viikon kuluttua olisi se keskusteluaika sen hoitsun kanssa. En oikein jaksa odottaa siltäkään mitään. Ei siitä varmasti ole mitään apua.

Mielenterveystoimisto.

Viikonlopun verran keräsin rohkeutta soittaa mielenterveystoimistoon. Jospa sieltä saisin apua. Enpä saanut. Kuulemma terveysaseman kautta lähetteellä pääsee sinne. Että se siitä. Anto se täti jonkun hoitajien päivystysnumeron, mutta en mä sinne taida nyt soittaa. Eikä olisi pitänyt soittaa tuonne mielenterveystoimistoonkaan. Nyt alkoi taas ahdistaa ja itkettää niin paljon, että en tiedä, miten päin olisin. Miten ja miksi ihmeessä se avun saaminen on tehty näin vaikeaksi?

Apua.

Riitoja.

Miehen kanssa ollaan viime aikoina oltu ihan hyvissä väleissä. Ei mitään läheisyyttä, mutta muuten ollaan kuitenkin eletty melko normaalisti. Puhutaankin jopa toisillemme. Ei mitään syvällisiä, mutta lapsista ja sellasista arkisista asioista.

Eilen kuitenkin riideltiin taas. Tai no ei se ehtinyt oikeen riidaksi muuttua, kun alotettiin jo mykkäkoulu ja mentiin nukkumaan, mutta kuitenkin. Mua alkoi päivällä ärsyttää, kun yritin naperon kanssa miestä herätellä, että lähettäis käymään keskustassa ennen kuin mentäisiin miehen äidin luo syömään. No, eihän se viittinyt herätä, joten lähdin sitten lasten kanssa yksin. Mies tuli sitten perästä äidilleen. Ihmettelin, kun ei noi oharit harmittanut sen enempää. Hirveän helppoahan se ei ole noiden kahden kanssa käydä pikkukaupoissa, mutta selviäähän siitä.

Illalla hermostuin, kun mies oli menossa nukkumaan ja Pöpö tietenkin heräs juuri, kun olisin saanut viettää hetken omaa aikaa ennen kuin kävisin nukkumaan. En saanut. Miehelle tiuskahdin, että olisi kiva, jos hänkin joskus olisi niiden lasten kanssa. Sehän suuttui, haki peiton ja tyynyn ja kävi sohvalle nukkumaan. Me sitten Pöpön kanssa nukuttiin makkarissa. Ei toivotettu hyvää yötä eikä sanottu mitään muutakaan. Kummallista on, että toikaan ei liikauttanut mua yhtään. Ennen olisin itkenyt ja valvonut puoli yötä, nyt kävin vain nukkumaan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Parisuhteen kannalta on kai aika huolestuttavaa, jos ei riidat eikä sen puoleen hyvät hetketkään tunnu missään. Onkohan tämä tosiaan tällä taputeltu?

Toi oman ajan puute mua rassaa aika paljon. Olishan se kiva tehdä jotain välillä ihan yksinkin. Päivisin kun Pöpö nukkuu, napero on hereillä. Iltaisin kun napero on jo nukkumassa, Pöpö syö. Mies lähtee aamulla työharjoitteluun, käy sen jälkeen pari tuntia salilla ja tulee seitsemän kahdeksan aikaan kotiin. Se leikkii hetken aikaa naperon kanssa, käyttää sen ehkä iltapesulla, ja mä oon sen aikaa Pöpön kanssa. Sitten Pöpöllä alkaakin iltatankkaus, ja sen jälkeen käydäänkin nukkumaan. Siinä meni sekin päivä, enkä ollut hetkeäkään yksin. Hyvää harjoittelua yh-elämään jos ei muuta. Silloin varmasti saisin sitä omaakin aikaa muutaman kerran viikossa.

Ei auta.

Aivan hirveä olo edelleen. Ei paljon ollut iloa sen psykiatrisen sairaanhoitajan tapaamisesta. Menin sinne tosi suurin odotuksin, mutta ihan paska reissu oli koko homma. Heti kun näin sen hoitsun, tuli tunne, ettei sen kanssa oikein kemiat kohtaa. Tietty toi oli vasta eka tapaaminen, jossa kai kartoitettiin mun ongelmia ja tarpeita, mutta ei kuitenkaan vakuuttanut. Kuulemma tuo täti on vain sellaista ennaltaehkäisevää juttua ja voi tavata vain muutaman kerran. Kaikkeen, mitä sanoin, se totes "joo" ja ehdotti, että kävisin ulkona, raitis ilma piristää. Jep. Niin ja sanoi, että jos haluan jotain lääkkeitä, pitää ottaa terkkariin yhteyttä, ja jos tuntuu siltä, et tarvitsen pidempiaikaista apua, ni pitää sit (ite?) miettiä, mihin sitä sit menis. Jäi niin paha maku suuhun, ja ton reissun jälkeen ahdisti vielä enemmän. Tietenkään ei pitäis nyt etukäteen tuomita, mutta olo on se, että tarvitsen vähän enemmän jotain kuin parin viikon päästä jonkun juttelutuokion ton naisen kanssa. Enkä nyt enää tiedä yhtään, mitä tehdä. Tohon tapaamiseen olin laittanut kaiken toivoni, ja nyt on vaan niin epätoivoinen olo, että enkö vieläkään saa apua.

Olo vaan pahenee koko ajan. Huomaan ajattelevani koko ajan vaan synkempiä juttuja enkä koe sitä vähäistäkään iloa mistään. En tosiaan usko, että tässä mitkään "ennaltaehkäisevät" jutut enää auttaa. Oon oottanut niin kauan. Ja en ymmärrä, miksei se neuvolantätikään tajua, miten paha mun on olla. Kuitenkin kesästä asti, suunnilleen puoli raskautta oon puhunu, että ahdistaa ja masentaa, enkä siltikään saa tarvitsemaani apua. Mietinkin, että pitääkö tässä joku sairaalakeikka hoitaa itelleen, että saa sitä apua.

En enää tunne oikeastaan mitään muuta kuin ahdistusta. Kun katson Pöpöä, en tunne mitään sitä kohtaan. Tai ainakaan mitään sen enempää kuin mitä tuntisin ventovierasta vauvaa kohtaan. Välillä saattaa tulla sellainen pieni rakkauden läikähdys, mutta se häviää saman tien. Vauvan kanssa oleminen ja sille puhuminen on jotenkin pakotettua ja näyteltyä, ei ollenkaan luonnollista. Toivon, että se vaan nukkuisi, ettei tarvitsisi olla sen kanssa. Naperoa kun katson, tunnen vain sääliä, että sillä on tällainen äiti. Se on kuitenkin maailman ihanin ja kiltein tyttö ja ansaitsisi niin paljon parempaa. Kun oon lasten kanssa kotona, en oo missään vaiheessa läsnä. Naperon kanssa kun hypitään ja pompitaan, oon jossain ihan muualla. Hymy ei yllä silmiin asti, olen kuin joku tyhjä kuori. Ja poden suunnattoman huonoa omaatuntoa näistä tunteista tai tästä tunteettomuudesta, mikä pahentaa oloani entisestään. Se on sellainen noidankehä, josta en pääse pois.

Äiti ja isi oli kylässä. Oli aivan ihanaa, mutta toisaalta todella raskasta. Molemmat auttoivat tosi paljon lasten kanssa, ehdottomasti enemmän kuin olisin ikinä osannut odottaa. Helpotti niin paljon, kun oli useampi syli eikä mun tarvinnut olla yksin. Oli kuitenkin niin ahdistavaa, kun ei ollut hetkeäkään omaa rauhaa. Tai siis kun ei saanut itkeä silloin, kun itketti, piti koko ajan tsempata. Ihana ystäväni etelästä on tulossa maanantaina kylään, ja sekin on täällä neljä päivää. Oon oottanut niin kauan sen vierailua, mutta toisaalta on alkanut ahdistaa, että se tulee. Juuri se, että pitää teeskennellä ja olla iloinen. En kuitenkaan halua tästä sille ystävälle puhua ellei ole pakko. Tai tule puheeksi. Se on raskaana ja odottaa esikoistaan, joten en halua pelästyttää.

Unettomuus.

Taasko se alkaa? Se, ettei pysty nukkumaan. Väsyttää, mutta ei saa unta. Päässä vaan pyörii kaikki ajatukset, ja vitutuskäyrä on aivan liian korkealla. Ei tule uni, ei. Vituttaa vaan.

Ollaan nukuttu perhepedissä jo vaikka kuinka kauan. Tänään sitten sovittiin naperon kanssa, että se nukkuu pitkästä aikaa omassa sängyssä. Nukkuhan se, pari tuntia. Sitten alkoi itkeskely. Tunnin ajan jaksoin rampata muutaman minuutin välein naperon huoneessa lohduttamassa. Totesin, että tule vaan äitin ja isin sänkyyn. Kyllähän ne lapset nukkuikin rauhassa omissa sängyissään huimat viisi minuuttia.

Enpä sitten saanut unta sen jälkeen. Nousin ylös ja keitin teetä. Pienempi alkoi itkeä, ja isompi heräsi siihen. Nyt ne molemmat roikkuu unen ja valveen rajamailla tossa sohvalla. Huomisesta tulee aika helvettiä. Kaikki on väsyneitä, ja mä olen aika valmis hyppäämään parvekkeelta.

Olihan se jo liikaa, kun kolme päivää oli hyvä fiilis. Viikonloppu oli tosi kiva, ja maanantaikin menetteli. Onhan se jo aikakin siis masentua taas. Eipä tästä tule taas yhtään mitään.

Paino.

Mulla on aina ollut enemmän tai vähemmän vääristynyt suhde ruokaan ja omaan kehooni ja painooni. Tai aina ja aina, mutta jostain teini-iästä asti. Eikä se oikein ole vieläkään oiennut eikä varmaan koskaan oikenekaan.

Muistan, kun lukiossa en syönyt enää iltakuuden jälkeen, koska syöminen kuuden jälkeen lihotti. Painoin jotain alle viiskymmentä ja olisin halunnut painaa 45 kiloa. En ole oikein koskaan ollut tyytyväinen kroppaani, vaan aina olisi voinut olla kapeammat reidet, parempi perse ja litteämpi vatsa. Nyt kun katson valokuvia Szigetin reissulta vuodelta 2008, huomaan olleeni aika laiha. Ei se siltä silloin tuntunut, todellakaan.

Raskausajat ovat oikeastaan olleet ainoat ajat, kun olen ollut tyytyväinen kehooni. Toki ilmestynyt selluliitti ja kasvaneet jenkkakahvat ovat ällöttäneet, mutta niitä saa raskaanaolevalla olla. Iso maha oli ihana, ja todella pidin kropastani. Etenkin tällä toisella kerralla, kun raskauskiloja ei kertynyt niin paljon kuin ensimmäisessä raskaudessa. Oli vain iso maha eikä paljonkaan läskiä.

Synnytyksen jälkeen suhtautumiseni kehooni muuttui heti. Kun vauva ei enää ole vatsassa, siitä, että se on siellä joskus ollut, ei saisi enää näkyä merkkiäkään. Jo sairaalassa kävin ensimmäisen kerran vaa'alla ja petyin, kun synnytys ei vienytkään kiloja niin paljon kuin olisin toivonut.

Nyt kun synnytyksestä on kulunut kuukausi, raskauskiloja on jäljellä kaksi tai kolme, päivästä riippuen. Ajatukseni pyörii liikaa painon ja syömisen ympärillä. Jätän aterioita välistä, syön todella vähän, ramppaan peilin edessä peilaamassa vatsaani ja käyn vaa'alla vähintään aamuin ja illoin. Toisaalta syön jatkuvasti jotain herkkuja ja välillä ahmin ruokaakin aivan älyttömiä määriä. Kovin tervettä se ei ole.

Tällä hetkellä painoni tuntuu olevan ainoa asia, johon voin vaikuttaa ja jotain voin hallita. Raskausaikana ne asiat olivat painoni ja kodin siisteys. Nyt en enää jaksa kovin paljon siivoilla tai järjestellä, ei vain kiinnosta, mutta painoa tarkkailen sitäkin tehokkaammin. Haaveilen siitä, että olisin tikkulaiha. Todella hyvä kehonkuva opettaa lapsille. Ei ihan.

Apua.

Eilen oli Pöpön 1-kuukautisneuvola. Neuvolassa oli kaikki hyvin. Poika on ollut ruoka-aikaan kotona, painoa 5 090 g ja pituutta 57 cm. 57 cm! Tyyppi on kasvanut kuukaudessa kuusi senttiä! Tokihan siitä osa on pelkkää oikenemista, kun on niin kasassa syntyessään, mutta kuitenkin. Kuusi senttiä!

Sain neuvolantädille sanottua, että en ole voinut ollenkaan hyvin syntymän jälkeenkään. Se varasi heti mulle ajan jollekin psykiatriselle sairaanhoitajalle, joka sitten kartoittaa mun tilanteen ja ohjaa eteenpäin, jos on tarvis. Ja toivottavasti se hoitsu on sitä mieltä, että on tarvis. Pelottaa kovasti, etten saa mitään apua kuitenkaan, niin kuin kesällä. Sanoi se neuvolantäti, että onhan synnytyksestä niin vähän aikaa, että on mielialan heittelyt on normaalia. Tietty on, mutta tämä vaan ei enää tunnu normaalilta. Mutta onneksi ei tarvinnut alkaa vaatimalla vaatia mitään.

Kun sanoin miehelle, että sain jutteluajan, se kysyi vaan, että miksi mä sellaselle menen. Sanoin, että on niin helvetin paha olla. Siinä se keskustelu. Eikö sitä kiinnosta ollenkaan, miten mä voin, vai mitä toi oli? Ei se kyllä ole aiemminkaan juuri kommentoinut, kun oon sanonut, että tuntuu tosi pahalta. En tiedä, miksi.

Pöpö on tänään kuukauden. En pysty käsittämään, miten aika voi kulua niin nopeasti? Tai vasta se oli viikon ikäinen, ja nyt on kolme viikkoa hävinnyt johonkin? Toisaalta oma paha oloni alkoi juurikin silloin, kun Pöpö oli viikon ikäinen, ja sen jälkeen olen kai elänyt jonkinlaisessa sumussa. Eikä kai se ole mikään ihme, että aika kuluu, kun joka aamu odottaa vaan, että tulis ilta ja olis sekin päivä ohi. 

Toivottavasti saisin oikeasti apua ja pääsisin vihdoin nauttimaan tästä vauva-ajasta. Tämän hetkinen tunne on se, että en edes haluaisi olla enää kotona. En kyllä haluaisi palata töihinkään. Mutta kotona olo tuntuu aika helvetiltä. Päivät on niin pirun pitkiä.

Yöllä oli satanut lunta, ja maa on vähän valkoisena. Toivottavasti päästään ulos lasten kanssa sitä ihmettelemään.

Voi itku 2.

Miten sitä voikin tulla niin pienestä niin paha olo? Oltiin ystävän kanssa sovittu, että nähdään huomenna. Ootin sitä kuin kuuta nousevaa, ja nyt sen pitikin vaihtaa työvuoroa, eikä ehditäkään nähdä. Voi itku.

Oli jo pari parempaa päivää, mutta nyt se paha olo taas nostaa päätään. Jaksoin eilen käydä lenkilläkin, mikä piristi oloa myös. Nyt vain kurkkua kuristaa ja oksettaa. Tekisi mieli vain itkeä. Inhotan ja ällötän itseäni. En saa mitään aikaiseksi, kämppä on kuin pommin jäljiltä. En jaksaisi seurustella lasteni kanssa, vaan haluaisin vain olla yksin ja rauhassa. Tunnen jumalattoman huonoa omaa tuntoa siitä, että isompi napero leikkii yksikseen ja pienempi napero köllöttelee sohvalla itekseen. Tuntuu, etten jotenkin vaan osaa olla niiden kanssa. Mitä niistäkin tulee? Kun katon lapsiani, tunnen lähinnä sääliä niitä kohtaan, koska niillä on tällanen äiti. Surkea äiti.

Musta tuntuu niin pahalta ja mun sisälle sattuu niin paljon, että haluaisin satuttaa itteäni ulkoisesti. Vähän niinku kun sattuu hampaaseen ja iskee varpaansa kunnolla sohvan jalkaan, niin hammaskipu häviää. Ehkä sisäinen kipu häviäisi edes hetkeksi, jos jonnekin muualle sattuisi vielä enemmän. Onneks kuitenkin tajuan, ettei itteni satuttaminen auta mitään. Pahentaa vaan, mutta silti tekisi mieli.

Pöpö on tänään jo neljä viikkoa. Viimeiset kolme viikkoa on mennyt ihan hujauksessa, ja olen ollut jonkinlaisessa sumussa. En oikein muista, mitä on tapahtunut tai mitä ollaan tehty. Ei varmaan mitään. Joka päivä odotan vain, että tulisi ilta ja päivä olisi ohi. Ihmekös tuo, että aika menee nopeasti, vaikka päivät matelee. 

Onneksi torstaina on Pöpön neuvola. Siellä voin ottaa puheeksi tämän olon. Ja onneks enää kuukausi, niin ollaan jo etelässä. Ja äiti ja isi tulee ensi viikolla kylään pariksi päiväksi. Ihanaa, mutta toisaalta oon huomannu, että tosi rankkoja on noi vieraspäivät, koska ei voi itkeä silloin, kun siltä tuntuu. Pitää esittää, että kaikki on tosi hyvin ja elämä hymyilee, vaikka mieli tekisi romahtaa täysin.

Kauppaan pitäisi lähteä. Ei varmaan lähetä.

Ihana veli.

Olipa ihana eilinen ja tää päivä. Niin ihanaa, kun nuo rakkaat tuolta kaukaa tulevat moikkaamaan. Aika meni hurjan nopeasti, ja alkaa taas ahdistaa. On niin yksinäinen olo. Nyt kun noita vieraita tuolta etelästä käy, alan vaan hetki hetkeltä kaivata enemmän kotiin. Onneksi enää kuukausi, niin päästään sinne muutamaks viikoks. Kunpa pääsis loppuelämäks. Hirveintä on se hetki, kun pitää halata läheisiä viimeisen kerran ja lähteä.

Ensi viikolla on Pöpön neuvola. Silloin se on jo kuukauden. En voi tajuta, miten aika menee näin nopeasti. Vastahan se syntyi, ja tuntuu, ettei olla edes mitään ehditty tässä kuukauden aikana tehdä. Pitää neuvolantädille puhua tästä mun masentuneisuudesta ja toivoa, että se ottaa asian tosissaan. Tarvitsen jotain apua, vaikka sitten niitä lääkkeitä. Mitä tahansa, että voisin olla oma entinen itseni ja olla onnellinen ja iloinen taas.

Perjantai.

Onnea on ihana ystävä. Sain eilen purkaa mieltäni eräälle ystävälle. Olen niin kiitollinen hänestä, parhaasta ystävästäni. Välimatkaa meillä on valitettavasti yli 600 kilometriä, joten nähdään vain silloin, kun me matkataan etelään. Ollaan tunnettu ala-asteelta asti, yli puolet elämästä. Harvat ystävät pysyy mukana niin pitkään. On meilläkin tietty ollut aikoja, kun ei olla oltu kovin paljon tekemisissä, mutta parin viime vuoden ajan ollaan oltu todella tiiviisti yhteyksissä. Suurimmaksi osaksi se johtuu varmasti lapsista, kun ollaan nyt kahdesti jo oltu raskaana samaan aikaan. Ystävästäni tulee Pöpön kummikin, ja mä sain kunnian alkaa heidän kuopuksensa kummiksi. Kunpa vaan asuttais lähempänä toisiamme. Lapsetkin on niin saman ikäsiä, että niistä tulis varmasti bestiksiä. Niinku me äiditkin oltiin joskus sillon kuudennella luokalla, bff.

Eilen sain kuulla surullisia uutisia. Pikkuveljeni on eronnut tyttöystävästään. Koko juttu tuli aivan puun takaa varmaan kaikille paitsi niille itelleen, ja mua surettaa ihan hirveästi. Ne oli niin söpö pari. Harmittaa niin paljon. Aloin miettiä meijän mahdollista eroa. Se tulee kyllä kanssa niin yllätyksenä melkein kaikille. Mun muutama ystävä tietää meijän ongelmista, mutta muut ei varmasti osaa aavistaakaan.

Suuntaan tai toiseen tässä pitäisi pian tapahtua jotain. On jotenkin niin ahdistavaa olla kotona samaan aikaan miehen kanssa, vaikka kyse ei olekaan kuin parista tunnista päivässä. Nykyään sentään jutellaan toisillemme, ja kaikki on tavallaan normaalisti. Mutta ei kuitenkaan ole. Eikä varmasti tule olemaankaan. En tiedä, oonko jo luovuttanut ja valmistaudun henkisesti eroon. Ehkäpä. Ei nimittäin ole sellaista tunnetta, että jaksaisin alkaa selvittää koko asiaa, mun puolesta sen voisi vain lakaista maton alle ja jatkaa elämää erillään. Tottakai lapset sitoo meidän yhteen loppuelämäksi, ja ilman muuta miehen haluan pitää elämässäni, mutta enää ei vain ole sitä tunnetta eikä sitä rakkautta, mitä ennen oli. Neuvolantäti oli sitä mieltä, että asia pitää yrittää selvittää juurta jaksain ja sitten vasta erota, mutta en mä tiedä, jaksaisinko mä. Tai olisiko siitä mitään hyötyä, kun se tunne puuttuu. En tiedä, miten sen voisi saada takaisin. Selväähän on, että ei me tätä yksin saada ratkaistua, ja kun keskusteluavun saaminen tässä kaupungissa on mitä on, niin mitäpä siitä tulisikaan.

Sujuu.

Kun on tekemistä, vieraita tai muuta ohjelmaa, päivät menee ihan hyvin. Ei ehditä naperon kanssa riidellä, ja mä en menetä hermojani. Nyt on pari päivää mennyt niin, ettei ole edes ollut kauhean paha olla. Sellainen pieni ahdistus ja kurkun kuristus vain. Mutta olisihan se ihanaa, jos tuntisi jotain muutakin kuin pahaa oloa tai tyhjyyttä.

Eilen mun sisko ja sen mies tuli kylään. Maailman parasta, niin ihanaa. Ja kun ne lähti, iski taas niin hirveä ahdistus ja ikävä kotiin. En mä kestä enää olla täällä. Tahdon kotiin perheen luo. Pari vuotta pitää vain sinnitellä. Ei jaksaisi, mutta pakko on. Tässä vaiheessa ei voi muuttaa, koska paluu opintoihin odottaa vuoden kuluttua. Mutta kun ne on suoritettu, lähdetään varmasti etelään.

Parempi päivä.

Tänään oli ihan hyvä päivä. Eilinen oli aivan hirveä, maailman hirvein. Tänään en menettänyt hermoja lapseen ja saatoin jopa olla ihan hyvä äiti. Kyllähän tuollainen parivuotias uhmis koettelee pinnaa, mutta hyvin selvittiin.

Eilisestä en meinannut selvitä. Rikoin puhelimeni suutuspäissäni. Kamala, kamala äiti. Puhelimella ei niin väliä, mutta pelottaa, miten sekin vaikuttaa naperoon. Miten kaikki vaikuttaa naperoon tai Pöpöön. Mua vaan niin pelottaa. Mua pelottaa tää oma olo, tulevaisuus ja kaikki. Se, mitä noista lapsista tulee, jos äiti on tällanen, jos äidillä on näin paha olla. Tää paha olo ottaa mahasta, oksettaa, kuristaa kurkkua.

Tiedän, että pitäisi hankkia apua. Eilen sen tajusin, koska ei tämä voi näin jatkua. Toivoisin, että saisin jotain nappeja, joilla saisin tän olon normalisoitumaan. Onnellisuuspillereitä. On sellanen olo, etten tunne mitään muuta kuin ahdistusta. Tiedän rakastavani Pöpöä aivan älyttömästi, mutta en jostain syystä tunne sitä. Rakkautta. En sillä tavalla kuin pitäisi. Pelkkää ahdistusta, tyhjyyttä ja pelkoa. Kunpa tämän saisi jotenkin loppumaan.

Kamala, kamala äiti.

On aivan kamala olla. Mä en vaan pysty tähän. Mä olen vaan niin surkea äiti. En jaksa enkä osaa. Olis kaikille niin paljon helpompaa, jos mua ei olis. Ei tarvis katella ja ihmetellä itkevää äitiä. Mulla ei vaan pinna kestä yhtään esikoisen ilkeyksiä, ja sitten huudan sille ja alan itkeä. Lapsi alkaa itkeä, kun äiti itkee, ja sitten itketään molemmat. Ja saan jatkuvasti pyydellä anteeksi siltä, kun huudan sille. Aivan hirveä äiti. Tekis mieli hypätä parvekkeelta tai vetää ranteet auki. Ei kovin hyvä.

Tyhjyys.

On aivan älyttömän tyhjä olo. Ei hyvä eikä huono, tyhjä vain. Ihan kuin olisin vain joku kuori, jossa ei ole mitään tunteita. Kurkkua kuristaa, ja alkaa ahdistaa tämä olo.

Vaikka kaikki onkin vielä melko uutta ja vaatii totuttelemista, alkaa jo ahdistaa tämä päivien samankaltaisuus. Onneksi sentään on ollut ohjelmaa ja menoa ja vieraita käynyt, ettei ihan mökkiydytä kotiin. 

Mistä tämä olo oikein johtuu? Kaikki on niin kuin ennenkin, eikä ole mitään syytä, miksi alkaa tuntua taas tältä. Luulen, että tohon parisuhteen surkeeseen tilanteeseen oon jo tottunut ja alkaa jo tuntua, että on ihan normaalia olla koskematta toiseen tai tekemättä mitään yhdessä. Niin kai se on muillakin. No, tiedän, ettei ole, mutta voinhan aina uskotella itselleni niin.

Synnytys.

Tässä synnytyskertomusta.

Laskettu aika oli siis 14.10., ja siitä mentiin humahtaen yli. Itse olin vain tyytyväinen, kun vauva antoi odottaa itseään, niin paljon ahdisti ja pelotti tuleva synnytys.

Kaikenlaista juilintaa ja muuta kipua oli kyllä ennen laskettua aikaa ja sen jälkeen, mutta ei kuitenkaan mitään synnytykseen viittaavaa, kunnes maanantain ja tiistain (17. ja 18.10.) välisenä yönä alkoi kipeät supistukset. Tiesin heti niiden olevan Niitä, synnytyssupistuksia. Kello oli 6.38, kun laitoin ensimmäisen kerran supistuksen ajankohdan ylös. Siitä lähtien niitä tulikin noin 4-15 minuutin välein. Miehelle sanoin, että ei ehkä kannata lähteä kouluun, sen verran kipeää teki enkä olisi naperon kanssa selvinnyt kahdestaan.

 Aamupäivä meni supistuksia kellotellessa ja puhallellessa. Minä huusin miehelle "kello" aina supistuksen alkaessa, ja mies kirjoitti ajan ylös.  Kuitenkin ajattelin koko ajan, että kohta ne loppuvat kuin seinään. En pystynyt syömään juuri mitään, mehukeittoa sain sentään alas.

Puolenpäivän aikaan mies soitti äidilleen, että tämä voisi tulla hakemaan naperon, kun aloin olla sen verran kipeä, etten tahtonut lapsen enää olevan paikalla. Miehen kanssa ne kyllä vain naureskeli mun uuuuuuu-mantralle. Napero ja mummi lähtivät joskus kahden aikaan, minkä jälkeen supistuksiin tuli pidempi väli. Ajateltiin jo, että se siitä. No jatkuihan ne kuitenkin, ja siinä vaiheessa mun olo oli jo aika heikko. Syömättömyys ja toisaalta oksentaminen sai olon tosi huonoksi. Palelin ja tärisin vain. Menin kuumaan suihkuun, joka helpotti myös supistuskipuja. Haaveilin saunasta, mutta sitä sentään ei laitettu lämpiämään.

Kun olin saanut tarpeekseni suihkusta, todettiin, että ehkä lähdetään käymään sairaalassa. Kipu oli ihan siedettävää, mutta huoletti se, etten saanut mitään pysymään sisällä ja että olo oli niin heikko. Jos se jatkuisi, en todellakaan jaksaisi joskus seuraavana aamuna synnyttää. Sairaalassa sentään ehkä pääsisi tippaan, jos ne nyt ottaisi sisään.

Puoli neljän aikaan mies tilasi taksin. Koko taksimatkalla tuli tasan kaksi supistusta, väli siis piteni taas. Mietin, että ei ne kyllä tasan ota mua sinne sisään, jos ei edes supistele. Kello 15.59 mies merkitsi ylös viimeisen supistuksen ennen synnärille menoa.

Synnyttäjien vastaanotossa pääsin käyrille, ja supistuksia tuli noin viiden minuutin välein. Tuossa vaiheessa kohdunsuu oli jo 4-5 senttiä auki. Yllätyin, koska oletin, että kohdunsuu olisi korkeintaan pari kolme senttiä auki niin kuin silloin, kun esikoista mentiin synnyttämään. Synnytys katsottiin alkaneeksi klo 15.40, jolloin supistusten väli oli viimeisen kerran yli 10 minuuttia. Siinä vastaanotossa maatessani alkoi jo ehkä vähän tuntua siltä, että ponnistuttaa. 

Pääsin heti synnytyssaliin, joka oli sattumoisin sama huone, jossa esikoinen syntyi. Supistukset alkoivat siinä vaiheessa olla jo melko kovia. Olin jo valmis epiduraaliin, vaikka etukäteen olinkin ajatellut, että haluan selvitä ilman mitään selkärankapuudutteita. Salissa sain ensimmäiseksi peräruiskeen ja sitten istuinkin vessassa vaikka kuinka kauan. Mies piti seuraa. Yhtäkkiä siinä pöntöllä istuessani kuului "poks" ja valtava loiskahdus. Säikähdettiin miehen kanssa älyttömästi, että vauva loiskahti pönttöön, mutta ei sentään. Se oli lapsivesi. Kello oli noin 16.55.

Kun pääsin pöntöltä ylös, pohdittiin kätilön kanssa kivunlievitystä. Epiduraalista oli puhetta, altaasta kieltäydyin, kun kivut olivat niin kovat, etten voinut enää ajatella kovin järkevästi. Sain lämpötyynyn, jota pidin alavatsalla. Takerruin siihen kuin pelastusrenkaaseen.

Kun kerran asettauduin sängylle käyrille, en enää päässyt siitä ylös. Pian lapsiveden mentyä paikat oli jo 6 senttiä auki, ja kohdunsuu avautui nopeasti. Ponnistamisen tarve kasvoi koko ajan, ja kivut lisääntyivät. Tuntui, että aina supistuksen tullessa häilyin jossain tajunnan rajamailla, mutta supistusten välillä oli oikeastaan ihan hyvä olla. Sain kipuun ilokaasua, ja se veikin supistuksista kivun melkein kokonaan.

Mies sanoi, että vauva syntyy ennen kuutta. Mä sanoin, että ei varmasti synny, mutta ehkä tän vuorokauden puolella. Kätilö totesi, että kyllä se tänään syntyy.

Ponnistutti aivan älyttömästi. Pian olin jo 8 senttiä auki ja siitä hetkeltä tuntuneen ajan jälkeen kätilö sanoi, että vielä on vähän reunoja jäljellä. Siinä vaiheessa olin jo aivan pihalla, 8 senttiä auki ja reunoja jäljellä? Jouduin kysymään kätilöltä, että mitä tarkoittaa, jos on vähän reunoja jäljellä. Kätilö sanoi, että kohta pääset ponnistamaan, ja minä kysyin, että siis syntyykö se lapsi sitten. Kätilö vastasi, että syntyy. Siinä vaiheessa iski pieni paniikki. En ehtisi saada sitä pirun epiduraalia, ja se vauva oikeasti syntyisi. Olin valmistautunut siihen, että vauva syntyy aikaisintaan seuraavana aamuna, niinhän se esikoinenkin teki. Yli 12 tuntia makasin sairaalassa ennen kuin vauva oli maailmassa. Ja nythän me oltiin vasta tunti sitten tultu, ei se vielä voisi syntyä.

Tässä vaiheessa sain jo vähän ponnistaa supistuksen mukana, mutta en kuitenkaan kovasti, koska kohdunsuu ei ollut vielä täysin auki. Aivan mahdoton homma ponnistaa vähän mutta ei paljon. Kätilö sanoi, että jos on pakko ponnistaa, niin ponnista vaan, hän painaa niitä reunoja pois tieltä. Niinpä sitten oli alettava ponnistaa, kun en enää pystynyt pidättelemään. Jossain vaiheessa mies kutsui toisen kätilön paikalle ottamaan vauvaa vastaan. Vauvan sydänäänet laskivat aina supistuksen aikana, mutta korjaantuivat supistusten välillä.

Aluksi olin jonkinlaisessa kylkiasennossa, mutta sydänäänten laskun takia jouduin kääntymään selälleni. Tai oikeestaan miehen piti kääntää mut, koska en itse pystynyt kivun takia tekemään mitään. Paniikki iski siinä vaiheessa, kun pää oli jo syntynyt ja olisi pitänyt ponnistaa loputkin vauvasta ulos. Äitiäkin taisin siinä vaiheessa kerran huutaa. Melkoiset jääkiekkoilijan reidet pojalla on, kun niiden synnyttäminen sattui enemmän kuin pään ja hartioiden. Potra poika syntyi siis kello 17.52.

Sain vauvan heti rinnalleni, ja siinä se pötkötteli pitkään. Autuaasti se alkoi imeä rintaa heti, kun vain sai. Vasta sen jälkeen mies pääsi pesemään vauvan, ja se punnittiin ja mitattiin. Painoa oli 4 080 g ja pituutta 51 cm. Apgar-pisteet oli 9, 10 ja 10. Synnytyksen kesto oli: 1. vaihe 3 tuntia 2 minuuttia, 2. vaihe 10 minuuttia ja 3. vaihe 14 minuuttia. Sairaalassa ehdittiin olla huimat tunti ja 52 minuuttia, kun vauva oli jo maailmassa. Hurjan nopeasti homma siis eteni lapsiveden menon jälkeen.

Todella hyvä mieli jäi synnytyksestä. Selvisin vaurioitta, ja vauvakin oli terve ja täydellinen. Etukäteen olin aivan varma, että kaikki mikä voi mennä pieleen, menee pieleen ja että jompikumpi tai molemmat meistä kuolee tai joutuu ainakin olemaan sairaalassa kuukausia. Aivan ihana tunne, kun huolen ja murheen täyttämän raskauden jälkeen synnytys onnistuu täydellisesti. Sairaalassa oltiin alle kaksi vuorokautta, torstaina 20.10. siis kotiuduttiin. 

Kaikesta aikaisemmasta huolimatta koin todella tärkeäksi, että mies oli paikalla ja mun tukena. Ei siinä kukaan muu olisi voinut olla. Synnytys tuntuu lähentäneen meitä jonkin verran, mutta silti ne aiemmat asiat pitäisi selvittää. Ei tästä vain voi jatkaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mies ehkä kuvittelee niin. Siltä se ainakin vaikuttaa. Nyt kuitenkin elämä on niin kiireistä ja vaatii totuttelua, ettei tässä todellakaan ole aikaa ja jaksamista alkaa purkaa parisuhdeasioita. Ehkä sitten myöhemmin, kun tämä tästä tasaantuu.

Huono, huono äiti.

Voi, miten surkea äiti olenkaan. Tänään oon menettäny hermoni täysin esikoisen kanssa noin miljoona kertaa. Surkeaa. Sen kanssa saa taistella joka asiasta, ja mulla ei vaan pinna riitä. Sitten riidellään ja itketään molemmat. Toinen on sen jälkeen maailman ihanin ja tulee halaamaan. Ja mä tunnen olevani maailman huonoin ihminen.

Lisäksi tuntuu, etten anna tuolle pikkuiselle riittävästi itsestäni. Suurimman osan vuorokaudesta se vain nukkuu, mutta sillon kun se on hereillä, sen kanssa pitäisi mun mielestä seurustella. Tuntuu, etten osaa sitäkään. Kovasti juttelen ja tuijottelen sitä, mutta tuntuu, ettei se riitä. Mikään ei riitä.

Kamalan riittämätön tunne. Ei musta oo tähän. Mies sanoi viime talvena alkuraskauden väsymystä valittaessani, että olisit miettinyt ennen kuin lapsia halusit. Olisi pitänyt. Ihanimpia ja tärkeimpiä nuo lapset kuitenkin ovat, mutta jollain tavalla tämä rankkuus pääsi yllättämään. Ehkä olisi helpompaa, jos ei olisi niin paha olla. Fyysisestikään en voi tällä hetkellä kovin hyvin, joten ehkä sekin verottaa. Pientä lämpöä koko ajan, päätä särkee jatkuvasti, alavatsa on pirun kipeä ja nyt vielä rinnatkin tuntuvat tulehtuneen. Nyt mennään särkylääkkeillä, maanantaina lääkäriin, jos oireet jatkuvat.

Lupaan olla huomenna parempi äiti. Lupaan jaksaa lähteä asunnosta ulos huomenna ja viedä naperon puistoon. Lupaan olla hermostumatta ja tiuskimatta huomenna. Lupaan.

Hän on täällä.

Pöpö syntyi tiistaina 18.10.2011 klo 17.52. Pituutta pikkuherralla oli 51 senttiä ja painoa 4 080 grammaa, päänympärys 36,5 senttiä. Yhteiselo on lähtenyt hienosti käyntiin, poitsu vain syö ja nukkuu. No jaksaa se jo jonkin verran seurustellakin.

Äidin paha olo ja masennus ovat tulleet takaisin. Tai eihän ne koskaan mihinkään hävinneet. Sanotaan siis, että ovat jatkuneet. Miksi ne ei vaan voinu pysyä poissa? Viikon verran oli niin ihanaa, kun ei tullut sitä tunnetta, ja ehdin jo toivoa, ettei se tunne enää palaisi. Toki mielialat on heitelly, mikä on ihan normaalia, mutta toi tuttu tunne ei tunnu enää normaalilta. Se tuntuu vaan pahalta, liian pahalta. Miten voi tuntua niin pahalta, vaikka sylissä on maailman ihanin kuopus ja vieressä niin ihana esikoinen? En ymmärrä.

Yhtenä kappaleena.

Edelleen yhtenä kappaleena. Onneksi. Edelleen ahdistaa se synnytys, mutta ehkä alkaa pikkuhiljaa helpottaa. Eräällä keskustelupalstalla purin tuntojani, ja siellä yksi tuleva äiti, jolla on aikalailla samanlainen tilanne, kertoi ottavansa miehensä synnytykseen mukaan ensinnäkin kuskiksi ja toisekseen "onpahan joku, jota käskeä siellä, jos siltä tuntuu". Pitäisi itsekin saada tuo asenne päälle, kun haaveeni todella nopeasta synnytyksestä tuskin toteutuu.

Mitään sen kummempia merkkejä synnytyksen käynnistymisestä ei ole. Yhtenä iltana kuvittelin, että seuraavana yönä se alkaa, mutta ei alkanut. Juilii ja tuikkii, joten ehkäpä se Pöpö siellä kaivaa tietään alaspäin. Uutena, inhottavana juttuna on tullut supistusten tuntuminen toisessa pakarassa pistona, joka tuntuu vievän koko jalan alta ja lamauttavan täysin. Toivottavasti tosta ei tarvitse kärsiä sitten, kun on tosi kyseessä.

Vielä olisi hommaa tehtävänä ennen synnytystä. Huomenna ajattelin pestä ikkunat. Tänään pitäisi vielä ommella Pöpön leikkimatto valmiiksi. Keskiviikkona olisi vielä käännösprojektin tapaaminen, mutta sinne ei kyllä huvittaisi yhtään mennä. Vaan pakko kai se on vääntäytyä, jos ei Pöpöä näy eikä kuulu. Naperon kanssa noi tapaamiset ovat vain ärsyttävää säätämistä. Hienosti se kyllä jaksaa siellä olla Pingu-videoiden ja karjalanpiirakoiden voimalla, mutta kuitenkin äidille tosi stressaavaa.

Ahdistus.

Ei alkanut synnytys viime yönäkään. Onneksi. Kauhulla odotan sitä hetkeä, kun tajuan, että tämä on nyt sitä. En mä halua. Itkin eilen pitkään tulevaa synnytystä, kun tosiaan tajusin, millaista siitä tulee. Millaista se on olla miehen kanssa kahdestaan siellä synnytyssalissa. Aivan hirveetä. En tahdo.

Eipä tätä kuitenkaan enää voi perua. Ja luultavasti se on ihan hyvä, että mulla on edes joku siellä synnytyksessä mukana. Mutta olisiko se parempi, jos se olisi joku aivan tuntematon, doula vaikka? Toisaalta voisinko kieltää miestä olemasta paikalla, kun sen oma lapsi syntyy? Katuisinko sitä myöhemmin? Jos vaikka asiat selviäisivät ja jatkettaisiin yhdessä, hiertäisikö se välejä myöhemmin? Toisaalta taas kyse on musta ja mun synnytyksestä, ja tilanteen pitäisi olla mulle mahdollisimman vähän ahdistava. Ja sitä se ei nyt tule olemaan. Toivonkin jotain ihmettä, että menisi niin nopeasti, ettei mies ehtisi mukaan tai muuta vastaavaa. Mutta se tuskin on mahdollista, koska naperon hoitaja on enintään puolen tunnin matkan päässä. Siinä ajassa en varmasti ehdi lasta synnyttää.

Laskettu aika.

Tänään on se päivä. Mitään ei ole vielä tapahtunut, ja pelottaa, että tapahtuu. Tuntuu, etten vain ole vielä valmis vauvan tuloon. En vain ole. Onhan tässä jo helmikuusta asti tiedetty, että vauva tulee lokakuussa, mutta en siltikään ole oikein sisäistänyt asiaa. Tai en tiedä. En todellakaan ajatellut, että lapsi syntyisi tällaiseen tilanteeseen, että parisuhteesta ei ole kuin paskaa jäljellä. Ja siihen, että oloni on niin turvaton ja että olen niin yksin.

En ymmärrä, mitä iloa, tukea tai turvaa miehestä tällä hetkellä olis mulle synnytyksessä. Ei vaan olla yhdessä mitenkään luonnollisesti, niin miten sitten sellaisessa tilanteessa käy? Kun ei nykyään edes kosketeta toisiamme eikä melkein edes katsota silmiin, niin miten mä voin olla sen kanssa synnyttämässä, niin haavoittuvaisena ja paljaimmillani sen edessä?

Mulle tuli niin paha mieli eilen äitiysjoogassa, kun ohjaaja sanoi, että sit synnytyssalissa laittaakaa se tukihenkilö, mies sitten hieromaan teitä ja tekemään kaikkensa teidän puolestanne, sitä varten se siellä on. Melkein tuli kyyneleet silmiin, kun mietin omaa tulevaa synnytystäni. Ei ole sitä tukihenkilöä, miestä, jonka kanssa ollaan onnellisesti odotettu yhdessä vauvan syntymää, rakastettu ja oltu toistemme tukena. On vain kaksi erillistä ihmistä, ei mitään paria, ei perhettä. Voi, kunpa sen ei tarvitsisi tulla sinne ollenkaan.

Kunpa synnytys ei käynnistyisi vielä vähään aikaan. Tarvitsen vielä aikaa miettiä ja sopeutua.

Romahdus.

Tänään hajosin. Kylppärin lattialle. Siinä istuin ja itkin, vaikka napero oli vieressä. Olen niin kovasti koittanut pitää kyyneleet poissa, kun lapsi on hereillä. Itken sitten, kun ehdin ja kun lapsi ei ole näkemässä. Tänään en enää onnistunut. Kyynelvirran avasin niinkin pieni asia kuin se, että viime viikolla vielä loistavasti sujunut pottailu ei suju enää. Ei sitten millään. Napero ei vaan tee mitään asiaa sinne pottaan. Turhauduin ja aloin itkeä. Itkin ja itkin ja lapsi seisoi vieressä ja katsoi. Tuli syliin istumaan ja halasi. Se on maailman ihanin lapsi. Selitin, että äiti on surullinen, äiti itkee, mutta se ei johdu naperosta. Sitten jo vähän hymyiltiin.

Tajusin, että tämä ei voi jatkua näin. Vaikka kuinka päätin sulkea pahat ja ahdistavat ajatukset pois ja keskittyä vain vauvan syntymään ja ensimmäisiin kuukausiin, ei se onnistu. Mutta en kyllä tiedä, mitä asian eteen tekisin. Ystävä oli sitä mieltä, että pitäisi soittaa YTHS:lle, jos sieltä saisin apua, kun kerta neuvolan kautta sitä ei saa. Toisaalta taas ajattelen, että vauva syntyy ihan pian, ei tässä enää ehdi.

Odotan vauvan syntymää ja jostain syystä kuvittelen, että olo paranee heti. Pelottaa, että olo vain huononee ja sairastun synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Mutta silti ajattelen, että jostain löytyisi meille hieno päivärytmi ja käytäisiin kolmistaan kaikissa paikoissa tai edes puistossa. Miten ihmeessä todellisuudessa jaksan lähteä mihinkään puistoon, kun en sinne pääse nytkään, vaikka meitä on vain kaksi? Jotenkin ajattelen, että Pöpön syntymä muuttaa kaiken, olen yhtäkkiä todella onnellinen ja voin hyvin. Jää nähtäväksi.

Miehen kanssa riideltiin aamulla. Sillä on aina ollut tapana sellainen, että se pyytää tekemään jotain, yleensä jotain hassua tai hassulla tavalla ja kun sitten tekee sen, se nauraa. En ole ikinä tykännyt siitä, mulle on aina tullut siitä paha mieli, ihan kuin se nauraisi pahalla. Ei kuulemma tarkoita sitä millään pahalla, vaan hauskalla tavalla nauraa. Mies tekee samaa naperolle, ja mua suututtaa joka kerta. En tiedä, miten lapsi sen ottaa vai ottaako mitenkään. Mutta en tahdo, että sille tulisi samanlaista oloa kuin mulle. Että isi nauraa, kun hän ei osaa tehdä jotain oikein. Oon varmaan liian herkkis. Mutta sanoin tosta miehelle, ja se suuttui. Ei puhuttu sitten enää mitään. Nyt se on töissä. Parempi niin, niin ei tarvitse kestää sitä ahdistavaa hiljaisuutta.

Neljä ja puoli vuotta.

Tänään on kulunut neljä ja puoli vuotta siitä, kun alettiin miehen kanssa seurustella. Ei ole paljon juhlittu. Itse asiassa en edes muistanut koko päivää ennen kuin luin kalenterista. Ei kai mieskään muista. Ei juuri ole juhlimisen aihetta.

En vaan pysty ymmärtämään, miten me ollaan onnistuttu päästämään tämä tilanne tällaiseksi. En edes pysty näkemään, miten tätä muka enää voisi korjata. En varmaan enää edes rakasta miestä yhtä paljon kuin ennen, ja se rakkaus ja tunne sitä kohtaan on varmasti vaikea löytää uudestaan. Olen kai jo luovuttanut, koska en edes tiiä, jaksaisinko yrittää. Mitä järkeä missään on? Kumpikaan ei tunnu välittävän tästä parisuhteesta sen vertaa, että vaivautuisi yrittämään selvittää solmuja. Päätin vasta, että en mieti koko parisuhdetta pariin kuukauteen. Keskittyisin vain tulevaan synnytykseen ja elämään uuden perheenjäsenen kanssa. Ei se ole niin helppoa eikä itse asiassa onnistu ollenkaan. Taas vatvon samoja asioita ja ongelmia, joita olen jo vatvonut monta kuukautta. On vain niin vaikea olla välittämättä.

"Iti tujee takatin."

Mies lähti töihin, ja napero vakuutteli, että isi kyllä tulee takaisin. Napero kävi kuukauden verran avoimen päiväkodin taaperoryhmässä. Ajattelin, että siellä se saisi sitten enemmän virikkeitä kuin mun ja vauvan kanssa kotona ja saisi leikkiä muiden lasten kanssa, ja toisaalta mä saisin pari kertaa viikossa käydä vaikka kaupassa kahdestaan vauvan kanssa. Totuteltiin kerhossa oloon, ja muutaman kerran jälkeen jätinkin naperon sinne lyhyeksi aikaa. Itkuksi meni. Ja yhä enemmän itkuksi meni kerta toisensa jälkeen. Lopetettiin kerho siihen. Mulla ei vaan ollut sydäntä tulla kotiin pyörittelemään peukaloita siksi aikaa, kun lapsi itkee kerhossa.

Traumoja se raukka taisi saada. Tuntuu, että muuttui koko lapsi. Nykyään mä, tai isikään sen puoleen, en voi lähteä mihinkään ilman, että lapsi ei vakuuttelisi ja varmistaisi, että tulen takaisin. Mulla on niin paha mieli sen puolesta.

Tänään aloin itkeä, kun napero sanoi, että isi tulee takaisin. Aloin miettiä, että mitä jos joku kerta isi ei tulekaan takaisin. Jos erotaan, niin miten voin kaksivuotiaalle selittää, miksi isi ei tule meidän viereen nukkumaan tai miksi isi tulee vasta viikonloppuna? Huomaako lapsi jo nyt, että kaikki ei ole kunnossa, ja sen takia varmistelee jatkuvasti sitä, että molemmat meistä tulee takaisin? Miten mä selviän, jos mies ei enää tulekaan takaisin?

Tänään on ollut surkeaakin surkeampi päivä. Eilen olin vielä niin iloinen ja jaksoin, mutta tänään en ollenkaan. Mä en enää jaksa tätä, että koskaan ei voi tietää, millainen päivä on edessä, koskaan ei aamulla tiedä, millainen mieli on päivän aikana. Miksei tämä voi jo loppua?

Eilen suunnittelin, miten käydään sitten naperon ja Pöpön kanssa joka päivä vaunuilemassa ja puistossa ja touhutaan kaikkea. Tänään ulko-ovi tuntui olevan niin kaukana, ettei päästy siitä ulos. Olin helpottunut, kun päikkäreiltä herättyämme satoi kaatamalla. Ja samalla mulla on niin paha mieli, että olen niin surkea äiti, etten saa vietyä lastani edes puistoon. Äitiysjoogankin jätin väliin, kun en vaan pystynyt menemään. Haluaisin vain mennä nukkumaan ja herätä, no en koskaan.

Onneksi on enää pari tuntia, että napero menee nukkumaan ja mä pääsen itkemään.

Voi paha olo.

Taas se iski, paha olo. Tämä on kyllä jotain ihan kamalaa. Koskaan ei voi tietää, milloin se ahdistus tulee ja kauan se kestää. Kun vaan pääsisi tästä helvetistä pois.

Nytkin niin yhtäkkiä kesken teeveden keiton alkoi itkettää aivan älyttömästi, eikä se itku lopu ollenkaan. Päivät menee yleensä hyvin, mutta illalla kun napero menee nukkumaan, on aivan liian hiljaista. Silloin ajatukset vaan kääntyvät tähän paskaan. Paskaan parisuhteeseen ja paskaan oloon. Siihen tosiasiaan, että kaipaisin niin kovasti ihmistä, jolle voisin puhua ja jonka olkaa vasten voisin itkeä. Mies on ollut aiemmin se ihminen, mutta ei enää. Mistä mä löydän sellaisen ihmisen? On onneksi yksi ystävä, joka tietää paljon tästä mun ja meidän tilanteesta, mutta jotenkin en mä voi sillekään soittaa ja itkeä. Itken itkuni yksin ja sille ystävälle tekstaan, miten menee. Tiedän kyllä, että se kuuntelisi, jos vain soittaisin, mutta en vaan osaa. En varmaan enää edes osaa puhua tunteistani, vähättelen ja sanon, että kaikki on ok.

Aloin miettiä, että jos erotaan niin kuin jotenkin kovasti siltä näyttää, niin miten ihmeessä mä voin selvitä? Yksin kahden pienen lapsen kanssa, äitiyslomalla, myöhemmin opiskelijana, osa-aikaisena työntekijänä, köyhänä, väärässä kaupungissa, kaukana omasta perheestä ja suvusta ja ystävistä? 

Vielä enemmän pelottaa, miten sitä voi selvitä yksin. Siis todella yksin. Yksin ilman sitä ihmistä, jolle voi kertoa ilot ja surut? Ilman sitä ihmistä, jonka kanssa voi jakaa päivän tapahtumat ja jolle voi soittaa, kun lapsi on tehnyt jotain hassua tai oppinut jotain uutta? No tosiasiahan on, että selviän nytkin. Ei mulla tällä hetkellä ole sellaista ihmistä, jonka äsken kuvailin. Mutta tiedän, että vielä on kuitenkin pieni, häviävän pieni mahdollisuus, että saadaan asiat kuntoon ja voidaan olla taas pari ja perhe. Ero tekee kaikesta lopullista, siitä ei ole paluuta. Nytkin olen yksin, mutta sitten olen ihan oikeasti yksin. Itku. Miten siitä voi selvitä?

Kuukausi olennaisilta osin.

Yli kuukausi sitten olen viimeksi kirjoittanut. Nopeastipa tuo aika rientää. Laskettuun aikaan on enää kolme ja puoli viikkoa. Neuvolassa täti oli tosin sitä mieltä, että Pöpö ei välttämättä kauan enää viivy. Jos olisi ensimmäinen, olisin jo aivan täpinöissäni enkä uskaltaisi kotoa poistua. Pyh pah, kun toinen on tulossa. Ei varmasti tule ennen laskettua aikaa, vaikka kuinka toivoisin. Tosin pieni paniikki ehti perjantaina iskeä, kun neuvolantäti sanoi, että tiukasti on vauvan pää kiinnittynyt, ja kun täti teki jonkinlaisen yhteenvedon raskaudesta. Saman se täti teki naperoa odottaessani viimeisellä kerralla ennen vauvan syntymää. Mitä jos se täti monen vuoden kokemuksella tietääkin tämmöset asiat? Apua. Eihän mulla ole vielä aikaa lähteä synnyttämään!

Eilen sain vasta käytyä läpi naperolta säästämiäni vaatteita ja totesin, että vaatteitta joutuu Pöpö elämänsä kohdun ulkopuolella aloittamaan. Löysin reppanalle kaksi 56-senttistä bodya ja neljät 56-senttiset housut. Isompia olikin sitten enemmän, mutta ei sitä pikkusta nyt ihan viitsisi niihin vaatteisiin hukuttaa. Kirpparikierrokselle siis.

Kateltiin naperon kanssa yksi päivä vanhoja valokuvia, siis siltä ajalta, kun napero oli aivan pieni. Voi sitä perheonnea! Oltiin miehen kanssa niin onnellisia yhdessä ja onnellisia perheenä. En pysty ymmärtämään, mitä on tapahtunut. Miten ihmeessä me voidaan olla tällasessa tilanteessa? Eikä tunnu siltä, että tästä voisi enää mitenkään palata entiseen tai niihin vanhoihin hyviin aikoihin. On jotenkin mennyt liian pitkälle tämä koko juttu.

Tällä hetkellä ei siis juuri puhuta toisillemme, ei halailla, ei pussailla. Eletään niin kuin jotku toisilleen tuntemattomat kämppikset. Aivan kamalaa, mutta jotenkin olen useimmiten niin turtunut siihen, ettei tunnu enää edes missään. Odotan Pöpön syntymää yksin, otan itse valokuvat kasvavasta vauvamahasta, teen tarvittavat hankinnat, kaikki yksin. Aivan kamalaa ajatella, miten erilaiset lähtökohdat näillä kahdella lapsella on elämään. Ei sillä, etteikö Pöpö olisi odotettu ja rakastettu, mutta kun vanhempien parisuhde on parisuhteen irvikuva, niin kyllähän se heijastuu kaikkeen. Miten ihana olisikaan olla onnellinen parisuhteessa ja odottaa miehen ja naperon kanssa yhdessä vauvan syntymää. Tällä hetkellä meitä on minä ja napero ja mies ja napero, ei mitään kolmen koplaa todellakaan. 

Ja joka päivä mietin, miksi mulle kävi näin. Tutut saa lapsia, menee naimisiin ja on onnellisia, mitä mä tein väärin? Miksei mulla voinu käydä sellanen tuuri, että löytäisin ihmisen, joka rakastaa mua ja haluaa olla mun kanssa vielä neljänkin vuoden kuluttua? Ja vielä kun odotan toista lasta? Miten ihmeessä tässä kävi näin?

Yritän olla ajattelematta koko parisuhdetta, onneks tässä on muita asioita, jotka pitää kiireisenä. Yritän vaan unohtaa koko asian, kyllä tää tästä. Tällä hetkellä on vaan oltava näin. Pitää varmaan ottaa miehen kanssa puheeks, että aletaanko etsiä omia asuntoja silleen, että muutettais tammikuussa vai mitä tehdään. Ei tämä voi näin jatkua, mutta toisaalta mitään muuttoa en voi tässä vaiheessa ajatellakaan. Vasta sitten, kun Pöpö on syntynyt.

Kamalaa vain ajatella, että näin tämä aiemmin hyvä parisuhde vain kuolee. Siihen, kun ei puhuta. Mä en enää jaksa, ja mies ei puhu. Mä en enää jaksa jauhaa samoista asioista ja luulen, että rakkaus miestä kohtaan on kuolemassa. Se ei oo enää se ihminen, johon rakastuin ja jota rakastin. Tai sitten se on, mutta kaikki ne huonot puolet on vaan noussu mun mielessä päällimmäiseks. Enkä enää kyllä edes osais ollakaan sen kanssa niin kuin parisuhteessa ollaan. Jotain kainalossa makoilua, puhumattakaan enemmästä. Paljon olisi töitä tehtävä, että tästä parisuhteesta vielä ehjä tulisi. Ja kun miestä ei tunnu kiinnostavan, niin miksi munkaan pitäisi vaivautua? Ei minkään takia.

Tuleva synnytyskin ahdistaa. Mies sinne on kai otettava mukaan, kukapa muukaan. Mutta voi vain kuvitella, kuinka paljon mä sitä sinne haluan, kun ei edes puhuta toisillemme. Tuntuu, että melkein mieluummin menisin sinne yksin. Pitäisi tästäkin miehen kanssa puhua.


Voi helvetti, mitä paskaa.

Pahimpia on yöt.

Ei tule uni, ei. Pelkkä itku vain. Napero on mummilla yökylässä, ja tämä äiti saisi nukkua, mutta kun ei. Mentiin jo miehen kanssa nukkumaan, mutta tuli itku. Mies yritti lohduttaa, mutta hermostui melkein, kun en osannut sanoa, mikä vaivaa tai mistä tämä johtuu. Eikä se osaa auttaa. Miten voisikaan osata, kun en itekään tiiä, mikä mua vaivaa ja miten kukaan voisi auttaa. Lupasin yrittää nukkua, nieleskelin itkua ja odotin, että mies nukahtaa. Sitten hiivin olohuoneeseen. Ajattelin alkaa tehdä käännöstä aikani kuluksi. Jotain hyödyllistä edes.

Aivan kamalan huono omatunto on tuosta naperon yökyläilystä. Varmasti kenenkään alle kaksivuotias ei ole pois kotoa öitä niin paljon kuin meidän lapsi. Nyt on jo monena viikonloppuna ollut mummilla, jotta mä saisin hoidettua asioita, luettua tenttiin tai muuten vaan levättyä. Mummi ottaa lapsen mielellään, ja naperokin viihtyy siellä. Ja musta tuntuu aivan kamalalta. Olen niin iloinen, että saan vähän huoahtaa, mutta samalla niin surullinen sen takia, että lapsi ei ole kotona, ja tiedän olevani maailman huonoin äiti. Olen niin surullinen siitä, etten jaksa naperon kanssa touhuta niin paljon kuin pitäisi enkä paljon leikkiäkään. Enkä viedä puistoon. Ja jos on joku sovittu meno tai tapaaminen, niin senkin nykyisin useimmiten perun kuin että menemme. Ensi viikollakin on kaksi mammatapaamista, enköhän loppujen lopuksi peru molemmat. On vain niin paljon helpompaa olla kotona. Ja samalla sattuu niin kamalasti, koska tiedän, että mun pitäisi jaksaa olla parempi äiti ja mun pitäisi jaksaa enemmän. Keväällä kävimme naperon kanssa joka päivä jossain, puistossa, kaupassa, pyöräilemässä, missä vain, ja nyt en enää vain jaksa.

Joka ilta päätän, että huomenna olen parempi äiti ja huomenna jaksan enemmän, mutta aina se huominen tulee ja menee samanlaisena kuin eilinen ja sitä edellinen päivä ja sitä edellinen päivä. Ihan aina. Alkaa jo tosissaan pelottaa, mitä tapahtuu Pöpön synnyttyä. Perheterapeutti ei soittanut tällä viikolla, ja mua alkaa arveluttaa, uskallanko sanoakaan sille mitään tästä pahasta olosta. Jos ne tuomitseekin mut todella huonoksi äidiksi, ja joudutaan johonkin lastensuojelujuttuihin. Sitä en kestäisi. En tosin kestä tätäkään. En kestä ajatella, miten pahaa tämä mun olo tekee naperolle tai Pöpölle. Enkä kestä olla tällainen. Huono äiti.

Taas.

Taas se on täällä. Paha olo. Minkään ei pitäisi olla vialla, mutta silti. Tänään on ollut todellinen masennuspäivä. Onneksi ihana ystävä kävi iltapäivällä piristämässä, mutta muuten oon vaan vellonut tässä pahassa olossa. Huono omatunto on kaikesta, ja ahdistaa vaan. Oon ollut naperon kanssa koko päivän, mutta äsken tajusin, että en oo oikeesti ollut sen kanssa, paikalla vaan en läsnä. Kamala, kamala äiti.

Tajusin myös, että jos pitäisin huomenna vapaaillan ja mies olisi naperon kanssa, en tiiä, mitä tekisin tai kenet pyytäisin seurakseni. Ei ole mitään paikkaa tai harrastusta, johon voisin mennä. Leffaan ehkä, mutta yksin? Aika masentavaa. Kurjaa huomata, että mulla ei ole tässä kaupungissa semmosia kavereita, joille voi soittaa muutaman tunnin varoitusajalla, että lähetäänkö leffaan. Ei niitä varmaan olisi kotikotonakaan, mutta täällä se masentaa. Siellä on sentään perhe ja sisarukset.

Huomasin myös ajattelevani, että "sitten kun". Sitten kun mulla ei ole enää paha olla, sitten kun jaksan lähteä ulos tästä asunnosta, sitten kun jaksan lähteä naperon kanssa puistoon, sitten kun vauva syntyy, mulla on parempi olo. Mitä jos ei tulekaan tuota "sitten kun"? Mitä jos tämä olo ei parane, mitä jos en jaksa lähteä asunnosta, mitä jos en jaksa lähteä puistoon? Pelottaa. Pelottaa ihan pirusti.

Soittaisi se perheterapeutti huomenna, niin voisin sille puhua tästä olosta. Nyt kun se kerrankin on päällä. Mun on niin vaikea "muistaa", miten pahalta tuntuu, kun ei tunnu pahalta. Mutta näköjään nämä olot seuraavat ja seuraavat toisiaan, pakkohan tälle on jotain tehdä.

Lopun alkua vai ei sittenkään?

Puhuttiin. Mies ei ollut ylpeä siitä, mitä on tehnyt. Myönsi, ettei siinä ollut mitään järkeä. Mä olin alkuun vihainen, sitten surullinen. Musta tuntuu niin pahalta, että se voi tehdä niin, pelata velaksi. Ylipäänsä pelata sellaisia summia. Ja vieläpä sillä tavalla perheen yhteisiä rahoja, että sillä ei ole varaa maksaa niitä luottoja pois. Sinänsä tilanne ei poikkea kuukauden takaisesta, jolloin luottokortit oli piipussa myös. Mutta luulin, että vihdoin tilanne olisi helpottanut, että olisi edes ne luottokorttien lyhennykset pois valtavasta laskupinosta. Mutta ei, samassa tilanteessa ollaan taas.

Mies ei tunnu tajuavan, miten paljon meillä laskee tulot, kun mä jään äitiyslomalle ja kun sillä alkaa koulu. Pitäisi olla pikkasen pelivaraa, mutta ei ole. Ei edes niiden luottokorttien luoton verran. Meillä on niin erilaiset tavat käyttää rahaa. Mä stressaan aivan älyttömästi ja koko ajan rahasta tai sen puutteesta, miestä ei huoleta yhtään. Se on tähän asti ollut oikeassa, ei me olla pulassa oltu ikinä. Mutta ei se mun huolta vähennä. Mä nuukailen, jätän ostamatta tai ostan halvinta, kun taas mies ei paljon hintoja katsele. Ostaa vaikka luotolla, jos jotain muka niin suuresti tarvitsee.

Sanoin, että haluan kaikki yhteiset menot puoliksi ja molemmille omat rahat. Heti alkoi kaduttaa. Sydäntä kylmäsi, kun tajusin, mitä se merkitsisi: askelta lähemmäs eroa. Ei kai parisuhde, jossa on aina ollut yhteiset rahat, voi toimia yhtäkkiä niin, että molemmilla on omat rahat. Sitä paitsi miehen opiskelut alkavat taas, ei se voi käydä enää töissä niin paljon kuin aikaisemmin. En mä voi sitä mitenkään puille paljaille jättää ja vaatimalla vaatia, että se maksaa tasan oman osuutensa perheen menoista. Mut jospa se mies tajuaisi, että tuleva syksy vetää aika tiukille.

Kävin vielä juttelemassa sen kanssa tuolla makkarissa. Sanoin, etten halua omia rahoja. Ei sekään halunnut. Puhuttiin lisää, ja pitää huomenna vielä puhua. Mutta nyt on huojentunut olo, paljon parempi. En tiiä, miksi nykyisin kaikki pienetkin riidat tuntuu niin suurilta. Ei sillä, että tää olisi ollut jotenki pieni juttu, mutta yleensä. Mä en nykyisin kestä yhtään pientäkään tiuskimista ilman, että en valvoisi seuraavaa yötä. Raskaushormonit kai, mutta on tää äärimmäisen raskasta, ja jos nää tilanteet ei lopu, hajoan varmaan ihan täysin.


Soitin sille neuvolapsykologille tai jollekin, jonka numeron sain neuvolasta. Eipä ollut paljon apua. Se oli sitä mieltä, että pitäis jutella sen perheterapeutin kanssa, "se kuitenkin tietää tilanteen". Niin just, ei kai siinä muu auta. Ja jotain se kysyi, että onko joku ollut sitä mieltä, että tarvitsisin psykologin apua. Kun ei kukaan ole ollut mitään mieltä mistään. Kukaan ei ole sanonut mulle, että mitä apua ja mistä voisin saada tähän pahaan oloon. Sain vaan numeron, johon soittaa, ja sen numeron täti ei ollut kovin innokas auttamaan. Sanoi, että katellaan. Ehkäisevä mielenterveystyö, pisteet sille.


No jospa se perheterapeutti soittaisi pian. Mä en jaksa tätä oloa enää. Tän riidan myötä paha olo on vain pahentunut. Mikään ei kiinnosta, ja mitään en saa aikaiseksi. Lauantaina olisi kolmas ja viimeinen kesätentti, mutta enpä ole paljon pystynyt lukemaan. Ei puhettakaan, että olisin voinut keskittyä tenttikirjaan tässä mielentilassa. Niinpä on sitten tämän kesän kolmas ja viimeinen tentti, johon en ole mennyt. Kaksi aiempaakin on jäänyt väliin juurikin näiden parisuhdeongelmien takia. Jospa sitä syksyllä ennen Pöpön syntymää ehtisi käydä tenttimässä. Oonhan aika hyvin kuitenkin päässyt alkuun lukemisessa. Pakko saada opintojakin edistymään edes vähäsen. Ehkä sitä ehtii.

Pommi.

Ja taas mennään alamäkeä sellasta kyytiä, ettei tosikaan. Mies on alkanut lyödä vetoa, on lyönyt ehkä jonkun kuukauden, pari. Siinähän lyö, jos lyö omilla ylimääräsillä rahoillaan ja jos ne rahat ei ole perheeltä pois. Niinpä niin. On se jotain voittanutkin, ja olen ollut tosi iloinen, että talous saatiin vihdoin suht tasapainoon, kunnes...

Eilen vai toissapäivänä sain tietää, että niiden viimeisimpien isojen voittojen jälkeen mies on pelannutkin suoraan luottokortilta. Laittamatta sinne luottokortille takaisin niitä pelattuja summia. En mä voinu alkuun uskoa koko juttua, ja meni kyllä kauan, et käsitin, mistä ja kuinka isosta hommasta täs on kyse. Monta sataa euroa, varmasti yli tuhatkin, muutamassa viikossa vedonlyöntiin. Eikä kyse ole edes omista rahoista. Idioottihan se on. Ja pahinta on se, että se anto tahalleen mun ymmärtää väärin. Kun kysyin summia, ne oli "muutamia kymppejä", ja tosiaan se, että luulin sen maksavan ne vedot omalta tililtään omista rahoistaan. Vitun idiootti minäkin.

Rahasta meillä on aina tullut riitaa. Mä stressaan siitä, kun sitä ei ole, ja mies tuhlaa, minkä ehtii.  Mä venytän penniä ja ostan halpaa tai jätän ostamatta, ja se ilmottaa joku päivä ostaneensa jotain tosi kallista. Aina sama homma. Tällä hetkellä mä pohdin päivät pitkät, mitä kaikkea voisin myydä kirpparilla ja mitä voisin tehä sinne myytäväks, että saatais vähän rahaa säästöön, ja sitten saan tietää, että toinen on pelannu pari tonnia luottokortiltaan. Ei mikään mieltä ylentävä fiilis, ihan kuin mua ei olis olemassakaan. Ihan kuin sillä, mitä mä yritän meijän rahatilanteen edestä tehä, ei olis mitään merkitystä. Mut ja mun yritykset voi näköjään vaan polkea maanrakoon.

Pahimmalta ehkä tuntuu taas se, kuinka kylmä mies mua kohtaan on. Eilen yöllä en pystynyt nukkumaan, ja mieskin valvoi vielä. Itkin, en huomiota herättääkseni vaan ihan vain sen takia, etten voinut olla itkemättä. Mies ei tehnyt mitään. Se jos mikä on kylmää. Tuntui niin pahalta, että se ihminen, jonka kanssa olen kuvitellut viettäväni loppuelämäni, voi olla niin tunteeton mua kohtaan. Ihan kuin mua ei olisi olemassakaan tai mun tunteilla ei olisi sille mitään väliä. Satuttaa niin kovasti.

Hiljaisuus on vallinnut tässä asunnossa. Vain pakolliset naperoon liittyvät keskutelut on käyty, ei mitään muuta. Jostain syystä en ole ollenkaan yllättynyt. Ei ole paljon tosin oltukaan kotona tai hereillä samaan aikaan tänään, nyt mies on töissä. Huomenna sama meno varmaan jatkuu. Niin kovasti sovittiin perheterapeutin luona, että jompikumpi aloittaa keskustelun viimeistään riidan jälkeisenä päivänä, hah sanon minä. Mies ei tasan avaa suutansa huomenna, ja muakaan ei kiinnosta. 

Kunpa vaan voisin pakata tavarat ja lähteä. Pääsisi kerralla eroon koko paskasta. Eihän tässä ole mitään järkeä enää. Sama kaava toistuu ja toistuu ja toistuu, ja joka kerta tuntuu pahemmalta. Tuntuu, ettei tästä enää voi päästä siihen, mitä ennen oli. On jo menty liian pitkälle. Pelkkää itkemistä ja pahaa oloa koko elämä, en mä jaksa enää. Haluaisin vain olla onnellinen.

Tiusk.

Kylläpä taas alkoi ottaa päähän, eikä siis tarvitse nukkua. Näköjään tämä blogi pysyy edelleen vain v*tutuksen purkukanavana. Kun menee hyvin, ei tule tekstiä yhtään, kun menee huonosti, tekstiä tulisi metritolkulla.

Pitkän aikaa meni mukavasti, eikä nytkään mitään suurensuurta kriisiä ole ilmassa, mutta ärsytyskäyrä alkoi taas uhkaavasti kohota. Mua ärsyttää niin suunnattomasti, kun toinen kiukuttelee kolistelemalla kaappeja ja paiskomalla ovia, mutta ei voi sanoa, mikä ottaa päähän. Itse vielä kiukustun todella helposti toisen kiukuttelusta, joten sitten äyskitään molemmat. Ja kun siltä kysyy, että mikä ottaa päähän, mitään vastausta ei saa, eikä siitä tiuskimisesta puhuta sen jälkeen. Ja sinne se sitten jää taas pieneksi möröksi mun mieleen.

Tästä puhuttiin juuri siellä perheterapeutilla. Että ne riidat, pienetkin, pitäisi puhua auki ja selväksi, mutta kun ei. Niin ei. Minkä sille voi. Sitten niitä on kohta taas iso kasa niitä pieniä, selvittämättömiä juttuja, ja yhtenä kasana ne ei olekaan enää mitään pieniä. Raivostuttavaa. Itse haluaisin saada tämän jutun ihan oikeasti toimimaan, ettei tarvitsisi tänne mieltään purkaa, mutta minkäs teet, kun toinen ei ole valmis muuttumaan. Musta tuntuu, että hyvin tsempattiin tämä kuukausi, mutta nyt taitaa alkaa taas lipsua. Ja mä en haluaisi sitä, en ollenkaan. Tuntuu pahalta, kun tuntuu siltä, että tästä suhteesta ei kuitenkaan saa täysin sitä, mitä haluaisi parisuhteelta saada. En haluaisi tuntea niin. Enkä tietenkään tarkoita, että unelmieni parisuhde olisi sellainen, jossa elämä olisi yhtä päivänpaistetta eikä riitoja olisi ikinä, ei. Kyllähän erimielisyydet ja riidat kuuluvat parisuhteeseen niin kuin mihin tahansa muuhunkin suhteeseen, mutta jotain tästä meidän jutusta tuntuu puuttuvan. En vain tiedä, mitä ja miten sen tähän voisi saada.

Ahdistaa. Ja ahdistaa myös se, että nyt sanoin ääneen, että tältä musta tuntuu. Nyt se on todellista. Aiemmin sen tunteen on voinut unohtaa tai olla huomioimatta, mutta nyt se on tässä tietokoneen ruudulla näkyvissä. Toki vielä poispyyhittävissä, mutta taidan antaa sen olla. Voihan olla, että joku päivä luen sen ja totean tunteen menneen pois. Tai sitten luen sen ja ihmettelen, miksen ole sanonut sitä aiemmin.

Perheterapeutin pitäisi soitella kai tällä viikolla. Tai sitten ensi viikolla. Sen kanssa sovittiin, että käydään vielä elokuun aikana sen juttusilla. Mun pitäisi puolestani soitella neuvolapsykologille. Viime viikon neuvolassa otin puheeksi tämän mun mielialan, ja täti/tyttö antoi numeron, johon soitella. Fiilis ei ole kyllä vähään aikaan vaipunut niin epätoivoiseksi kuin mitä se alkukesästä oli, mutta eipä tässä ihan onnensa kukkuloillakaan ole. Miljoona muutakin asiaa pitäisi hoitaa ja miljoonaan muuhunkin paikkaan soittaa huomenna. Saa nähdä saanko mitään aikaiseksi.

Loma.

Loma. Se oli ja meni. Oli suurimmaksi osaksi ihanaa. Parasta oli päästä pitkästä aikaa kotikotiin ja olla vaan. Mutta ei sekään mikään unelmien täyttymys ollut. Harmi. Olin odottanut, että saisin enemmän omaa aikaa ja enemmän lomaa, mutta ei kai sitä kaikkea voi saada. Mutta riittää se vähäkin. Täysin omaa aikaa sain lähinnä naperon nukkuessa, joten univelkaa en ainakaan saanut lomalla vähennettyä. Muutaman kerran otettiin miehen kanssa yhteen niistä samoista vanhoista asioista, ja itkuhan siitä seurasi. Ja unettomuus. Raivostuttaa vain, että oletusarvoisesti se olen minä, joka lapsen kanssa herää aamulla ja hoitaa aamutouhut ja odottelee, että isi jaksaa herätä. Miksei se mies voisi joskus käskemättä tai pyytämättä nousta naperon kanssa ja antaa mun nukkua edes sen aamupuuron ohi? Tai miksei se voisi herätä meidän kanssa edes samaan aikaan?  Ärsyttävää viettää perhelomaa, jos kolmasosa perheestä ei viitsi elää samassa rytmissä sen kahden kolmasosan kanssa.

Älyttömän listan tekemistä olin itselleni suunnitellut, mutta suurin osa jäi tekemättä. Ommeltua sain melko paljon, mutta toisaalta kävin myös Kangastukussa shoppailemassa suuret kasat lisää kankaita. Tenttiin lukeminen ja kääntäminen jäivät väliin. Nehän ne olisivat olleet ne listan tärkeimmät. Kääntää ehtii öisinkin, ja tenttiinkin on vielä huikeat kaksi viikkoa. Kusessa ollaan, ja taitaa jäädä siihen viimeiseenkin kesätenttiin menemättä. Syksyllä petraan sitten. Pakko ennen kuin Pöpö syntyy. Kun vain osaisi aikatauluttaa fiksummin tämän elämänsä. Tai viitsisi ihan tosissaan. Tässä tietokoneen edessä istuessa ja netissä surfailessa menee luvattoman paljon aikaa hukkaan. Tänäänkin piti kääntää, mutta näköjään kello on jo niin paljon, että taitaa olla turha enää aloittaa. Nukkuakin pitäisi.

Kun vain ei tarvitsisi käydä töissä. Ehkä ei tarvitsekaan. Seitsemän viikkoa aikaa äitiysloman viralliseen alkuun, mutta näyttää siltä, että lomalle tässä jäädään huomattavasti aiemmin. Tämän kesän lomat olin pyytänyt saada rahana, ja näin oli pomon kanssa sovittukin. Tänään kuitenkin huomasin, että uuden työvuorolistan mukaan olen lomalla 11. elokuuta alkaen. Työsopimus loppuukin sitten sopivasti viimeiseen lomapäivään, joten näin ollen loman alkuun on alle kolme viikkoa. En tietenkään ihan purematta niele sitä, että sovitusta ei pidetä kiinni, joten maanantaina sitten soittoa pomolle. Tosin sen kyllä tiedän, että olin lomalla tai en, työtunteja ei noille merkityille lomaviikoille varmasti ole kuin minimi viisi tuntia viikossa. Puuh, että voi olla surkea työpaikka. On vain toivottava parasta, ettei tarvitsisi enää äitiysloman jälkeen tuonne palata, minne tahansa muualle, kiitos.

Huomasi kyllä tänään heti, että töissä ollaan. Harjoitussupistuksia, kipeitäkin sellaisia, tuli aivan eri tahtiin kuin lomalla ollessa. Maanantaina onkin neuvolalääkäri, joten saa tietää kohdunsuun ja -kaulan tilannetta. Toivottavasti nuo kipeätkään supistukset eivät olisi mitään aiheuttaneet. On 28 viikkoa kuitenkin vielä liian vähän, vaikka toivonkin, että Pöpö syntyisi hieman etuajassa. En jaksaisi lokakuun puoleenväliin asti odotella, vaikka mahdollisesti ehtisinkin hoitaa keskeneräiset projektit loppuun. Olisi vain niin ihana päästä jo tutustumaan uuteen perheenjäseneen ja nuuskuttelemaan vastasyntynyttä. Nähdä kuinka naperosta tulee maailman paras isosisko ja päästä kokemaan se pikkuvauva-aika vielä viimeisen kerran. Todennäköisesti odotettavissa esikoisen valtavaa mustasukkaisuutta ja kolme kuukautta kestävä koliikki. Hyvästi siis niille vähäisillekin yöunille.

Perheterapeutti.

Sen luona käytiin maanantaina. Oli ihan mukava kokemus, vaikka etukäteen jännittikin. Sulassa sovussa siellä miehen kanssa oltiin ja kerrottiin tädille niitä juttuja, mitä se kyseli. Tuntui hyvältä kertoa oikeasti ulkopuoliselle, mitä ajattelee ja miltä tuntuu. En tiedä, saimmeko varsinaisesti mitään siitä käynnistä, mutta tulipahan käytyä. Totesimme jälleen kerran, että puhuttava se on. Ja täti sanoikin, että kannattaa sopia, että se puhuminen on molempien vastuulla eikä missään tapauksessa jättää sitä roikkumaan varsinkaan näin pitkäksi aikaa kuin meillä viimeeksi jäi. Seuraavana päivänä viimeistään pitää puhua. Toivottavasti onnistuu. Varmaahan on, että ei ne riidat tähän jääneet, joten niiden selvittäminen onkin se juttu sitten.

Mieliala on ollut viime aikoina parempi kuin pitkään aikaan, mutta nyt tänään on taas joku masennus iskenyt päälle. Tunnen olevani niin maailman surkein äiti ja olen vain niin väsynyt koko ajan. Tai siis en välttämättä väsynyt sillä tavalla, että nukahtaisin helposti, mutta väsynyt silti. Haluaisin vain olla. Jos on työilta edessä, päivällä en saa mitään aikaiseksi. En edes pääse ovesta ulos naperon kanssa keinumaan tai hiekkalaatikolle. Ei vain onnistu. Ja poden siitä aivan kamalan huonoa omaatuntoa. Jos vain saisin otettua asian puheeksi huomenna neuvolassa. Oon lukenut raskaudenaikaisesta masennuksesta, ja se saattaa aika helposti muuttua sitten synnytyksen jälkeiseksi masennukseksi. Se jos mikä pelottaa. Enkä nyt tietenkään tiedä, olenko masentunut, mutta ei mulla naperoa odottaessa tällasia fiiliksiä ollut. Tosin silloin nyt saikin vain olla ja möllöttää oman mielensä mukaisesti, mutta en muista tällaista ahdistusta ja väsymystä. Ehkä pitäisi vain tsempata, mutta kun ei vain saa aikaiseksi.

Puhuminen ja uusi alku.

Puhuminen. Se oikeasti auttaa. Vihdoin ja viimein saatiin puhuttua. Yhtenä iltana napero oli aikaisin nukkumassa, ja minä aloin itkeä keittiön pöydän ääressä. Siitä se sitten lähti, vaikka vaikeaa olikin. Mieheltä oli mennyt ohi se tekstari tästä blogista, ja koska se ei ollut koko blogia lukenut, ei tietenkään siitä mitään sanonut. Nyt sitten luki ja sanoi, että tarvitsee jotain tuollaista herättävää ennen kuin osaa alkaa puhua. Ja kyllähän me puhuttiin. Varmaan enemmän kuin ikinä ennen. Ja tuntuu, että mies nyt ymmärsi, että mitkään riidat tai kriisit eivät häviä vain vaikenemalla ja muka unohtamalla. Sovittiin, että jatketaan puhtaalta pöydältä. Ja että puhutaan jatkossa heti, kun tulee jotain selvitettävää.

Ymmärsin minäkin, kuinka paljon tuota miestä rakastan ja kuinka paljon haluan olla sen kanssa yhdessä. Ja elää kokonaisena perheenä ja odottaa yhdessä Pöpön syntymää. Voi kunpa tästä kaikki alkaisi mennä paremmin, ja voitaisi olla oikeasti onnellisia. Toivon niin. Oma mielialani on kohonnut valtavasti, ja pelkkä puhuminen huojensi niin paljon, että itkin. Jaksan taas paljon paremmin olla oma itseni ja olla parempi äiti naperolle. Ja voi miten mukavaa on olla kotona, kun voi puhua, hymyillä ja pussailla. Ihanaa.

Maanantaina mennään sinne perheterapeutille. Mies kysyi pari päivää sitten, että tarvitseeko sinne mennä, kun nyt kaikki on taas kunnossa. Sanoin, että tarvitsee. Vaikka nyt kaikki onkin hyvin, tiedän, että jossain vaiheessa taas ei ole. Ja sen kierteen haluaisin vihdoin katkaista, koska en enää ikinä aio kokea sitä samaa, mitä viime viikkoina. Ja jos emme saa tätä kaavaa muutettua, niin sellainen tilanne tulee taas jossain vaiheessa. Viikkojen tai kuukausien kuluttua, ennemmin tai myöhemmin. Toivon, että saisimme sieltä terapeutilta joitain neuvoja, miten tällaiset kriisit voi välttää tai ainakin selvittää vähän helpommin. Miehen kanssa pohdittiin myös, voisiko hänellä olla jotain masennusta, joka osaltaan voisi vaikuttaa näiden ongelmien syntymiseen. Mielenkiinnolla odotan, vaikka jännittää ja pelottaa mennä sinne.

Perjantaina alkoi 26. raskausviikko. Uskomattoman nopeasti aika rientää, en pysty ymmärtämään. Kymmenen viikkoa, ja äitiysloma alkaa. Todennäköisesti se alkaa jo hieman aiemmin, sillä työsopimus päättyy elokuun loppuun. Eihän ne sitä jatka. Eivät jatkaneet naperoa odottaessanikaan, joten miksi jatkaisivat nytkään. Täytynee vain ottaa yhteyttä liittoon ja kysyä, onko se kuitenkaan ihan ok olla jatkamatta määräaikaista työsuhdetta äitiysloman takia. En tiedä. Mutta parhaimmillaan enää kaksi kuukautta töitä ja sitten vain lomaa, lomaa, lomaa.

Maha kasvaa, se on jo valtava. Siltä se ainakin tuntuu. Ja paino nousee. Pelkään pahoin, että raskausdiabetes taas liikuttaa vaa'an viisaria ja kasvattaa vatsaa. Eipä tuo pelko tosin hillitse hiilareiden puputtamista. Ensi viikolla on neuvola, joten jos sitä sitten pääsisi uuteen sokerirasitukseen.

Viikon kuluttua alkaa myös miniloma. Kymmenen ihanaa päivää kotiseudulla. Olen niin odottanut, että pääsen pitkästä aikaa kotiin, kotikotiin. Oma takapiha, Helsinki, Korkeasaari, ehkä Tallinna, mummola ja mökki, oi elämää. Tosin vain kymmenen päivää, nyt on jo surku, kun pitää palatakin, ja ikävä takaisin. Töitä pitää tulla taas tekemään. Ehkä äitiysloman alussa voisimme naperon kanssa vielä heittää pikkumutkan kotikotona. Haaveilen myös ulkomaan matkasta ennen Pöpön syntymää. Ja kahdenkeskisestä ajasta miehen kanssa. Jospa ne voisi yhdistää. Pöpön synnyttyä ei tarvitse kuvitellakaan lähtevänsä mihinkään pitkään, pitkään aikaan. Siis ainakaan pariin kuukauteen. Jouluksi kuitenkin kyllä, mihin vain.