Avaimet käteen.

Tänään sain uuden asunnon avaimet. Hetihän se oli pakko mennä katsomaan, mihin luukkuun sitä ollaan muuttamassa. Ainoa muistikuva asunnosta nimittäin oli viisi porrasta ulko-ovella, makuuhuoneen liukuovi, korkeat huoneet ja leveät ikkunalaudat. Ulko-ovella oli edelleen portaat ja makuuhuoneessa liukuovi. Huoneet eivät olleet niin korkeat kuin muistin, tai oikeastaan vain yksi huone eli keittiö/olkkari on korkea, muut eli eteinen ja makkari on kai ihan normikorkuisia. Ikkunalaudat eivät olleet niin leveät kuin muistin, ei niille voi siis käpertyä istumaan lukemaan kirjaa, mutta kyllä niihin kukkaruukut laittaa.

Oli ehkä jonkinmoinen antikliimaksi se asunto. Ihana se on, ja mieskin kehui sitä, kun tuli meitä sinne moikkaamaan. Mutta. Enpä olisi neljä ja puoli vuotta sitten uskonut, että muutan ilman miestä johonkin asuntoon. Lapset ja kaikkea, mutta ei kokonaista perhettä. Eipä olisi kukaan uskonut. Niin surullista. Miksei tämä vaan voinut toimia? Ja miten kateellinen olenkaan edelleen ihmisille, joilla se toimii. Taas tuli tällä viikolla kihlajaisuutisia, miksen se voinut olla minä?
 

En oo koskaan ollut mikään sisustustarrojen suurin fani, mutta tuon laitoin meijän katonrajaan, kun siskoni sen meille antoi. Tänään otin siitä valokuvan, revin sen irti ja laitoin roskiin. Jäi aika tyhjä fiilis. Vaikka en tuota tekstiä ole ihan meidän omaksi tuntenut, niin on siitä jotenkin tullut osa meitä ja meidän kotia.

Tuntuu kyllä, että en tällä hetkellä tunne itseäni. Viime päivät oon vain odottanut, että mies tulee kotiin ja pääsen polttamaan röökiä. Kävin jopa äsken hakemassa kaupasta lisää tupakkaa, kun edelliset oli melkein lopussa. Minä, joka olen ollut varma, etten enää koskaan ala polttaa. Haluaisin vain juoda siideriä, polttaa tupakkaa ja olla.

Elämä blogiteksteinä.

Hassua, miten nykyään ajattelen elämääni blogiteksteinä. Siis tapahtumia sillä tavalla kuin niistä voisin tänne kirjoittaa. Sitten huomaan, ettei ole oikein mitään sanottavaa. Niin kuin tänään. Ei mitään uutta kerrottavaa. Samaa vanhaa välivaihetta eletään.

Huomenna voin jo saada avaimet uuteen asuntoon. Haluaisin käydä sen jo siivoamassa ja viedä vähän tavaroita. Katsotaan.

Tupakkaa.

Tupakkaa on tehnyt mieli varmaan jo puoli vuotta. Jostain sieltä raskauden loppuvaiheilta asti, kun miehen kanssa tilanne oli kamalaakin kamalampi. Sinnikkäästi olen ollut polttamatta, mutta tänään sitten poltin, kun tuo mies on tänne kotiinkin niitä röökejä kantanut. Ei ollut hyvää, mutta se fiilis, sitä oon kaivannut. Sitä, että saa olla yksin parvekkeella, vapaana kaikesta ja vain polttaa tupakkaa. Onneksi tulevassa kodissa ei ole parveketta, niin ei tämäkään tule tavaksi.

Sitten kun.

Tällä hetkellä elän sitten kun -elämää. Sitten kun ollaan muutettu. Sitten kun saan sisustaa uutta asuntoa. Sitten kun tulee kevät. Sitten kun tulee kesä. Sitten kun saan rahaa. Sitten kun äitiysloma loppuu. Sitten kun alan oikeasti kirjoittaa gradua. Sitten kun mulla on aikaa. Sitten kun mua ei enää masenna.

Raivostuttavaa. Miksei sitä voi elää kokonaan tässä hetkessä, vaan puoliksi tulevaisuudessa? Pitäähän tietty tulevaisuutta vähän suunnitella, mutta ei tässä jonkun epämääräisen odottelemisessa mitään järkeä ole.

Neuvolassa.

Viime viikolla oli poitsun viisikuukautisneuvola. Oli tuo kasvanut, onneksi. Pelkäsin aivan älyttömästi, että painokäyrä vain jatkaa laskuaan, mutta oli tasoittunut sinne -10-käyrälle. Pituutta 68 cm ja painoa 7220 g. Parit rokotteet tuli ja seuraavat sitten vuoden iässä. Perusreissu.

Aurinko ja risukasa.

Tänään on taas todella hyvä päivä. Aamulla kerhoilua ja lounasta ystävien luona, nyt äidin oma hetki suklaalevyn ja teekupin kanssa. Vielä kun olisi Hesari, hetki olisi täydellinen. Ja kyllä, se mun kovasti vannomani herkkulakko päättyi about seuraavana päivänä. Täytyy elämässä olla vähän nautintoja, vaikka sitten suklaalevy päivässä. Oonhan kuitenkin käynyt ihan hölkkälenkillä treenaamassa puolimaratonia varten nyt useampana päivänä. Ihanan terapeuttista sekin.

Muutama päivä enää ja sitten on aika muuttaa. Luultavasti saan uuden kodin avaimet jo perjantaina, joten lauantai olisi sitten muuttopäivä. Hurjasti tekisi mieli laittaa lapset mummille yökylään ja lähteä itse baanalle muuttorysäyksen jälkeen. Pöpö ei vaan ole vielä ollut yöhoidossa eikä kyllä sen puoleen päivähoidossakaan. Mummi kävi jo eilen Pöpön kanssa seurustelemassa, kun poika on alkanut vähän vierastaa. On sitten lauantai helpompi kaikille.

Saisi tämä viikko rientää nyt vauhdilla. Tuntuu sellaiselta väliviikolta kuin ei itse olisi kokonainen ollenkaan. Osittain vanhassa, mutta silti jo osittain uudessa. Tällä viikolla ei ole edes oikein mitään ohjelmaakaan. Ei neuvolaa, ei perhetyöntekijää, ei hoitsua, ei mitään. 

Mutta en malta odottaa sitä muuttoa! Ihanaa päästä laittamaan uutta kotia. Saan ystäviltäni hienon valkoisen ruokapöydän. Mitään hintaa he eivät siitä halunneet, mutta lupasin tarjota kahvit koko porukalle. Ihanaa, kun on aivan mahtavia ystäviä. Miettivät jopa, että Etelä-Pohjanmaalta perheen äidin kotikotoa saisi sängynkin ja kaikkea. Kyllä hyvät ystävät ovat kullanarvoisia.

Kamat kasaan 2.

Kun pakkaa elämäänsä banaanilaatikoihin, huomaa paljon asioita. Tänään sain tietää, että mulla, ihmisellä, jolla ei ole kovin paljon aikaa käsitöille, on erilaisia kankaita ja lankoja viisi banaanilaatikollista ja kaksi Ikean kassillista. Se ei ole paljon se, huh. Oon katellu niitä kasoja siellä hyllyllä, että kyllähän noita on, mutta nyt taitaa alkaa kankaiden hamstrauskielto. Ainakin siihen saakka, että oon saanut edes yhden laatikollisen ommeltua. Tai no puolikkaan, ei ihan hurjaksi heittäydytä.

Kamat kasaan.

Viikko vielä ja sitten muutetaan. Kuluispa aika nopeasti. Ärsyttää, kun ei voi vielä kaikkea pakata, kun pitää tässä viikon aikana kuitenkin vielä syödä ja käyttää vaatteita. Haluisin jo päästä pois täältä ja päästä laittamaan sitä uutta kotia. Mies saa avaimet omaan tulevaan kotiinsa jo maanantaina, joten eiköhän se nuo omat romunsa vie pois ennen viikonloppua. Jää sitten vaan meijän kamat muutettavaksi viikonloppuna. Ja toivottavasti mies saa vaihdettua viikonlopun työvuoronsa, että saadaan muutettua. Mä en vielä edes tiedä millon ja miten saan avaimet, mutta eiköhän se selvinne.

Takuuvuokran ja ekan kuun vuokran oon maksanut. Kohta teen muuttoilmoituksen, ja sitten pitää aloittaa Kela-ralli. Että mä inhoon sitä koko lafkaa ja sitä byrokratiaa ja lippusten ja lappusten toimittamista. Ollapa rikas ja täysin riippumaton koko Kelasta. 

Neuvolassa joskus se täti puhui mahdollisuudesta saada vähän rahallista tukea huonekalujen hankintaan. Ymmärstin, että se oli joku hyvinvointineuvolajuttu, mutta kyse olikin sossusta. Vähän tökkäsi se, että pitäisi sossusta alkaa rahaa kinuta, mutta ei kai siinä mitään häviä. Eihän siitä haittaakaan olisi, että saisi jotain rahaa huonekalujen ostoon. Neuvolantäti oli sitä mieltä, että mulla tulee muutenkin olemaan tiukkaa rahallisesti, että kaikki mahdollinen tuki vaan käyttöön. Kehoitti jopa pyytämään vanhemmiltani mahdollisesti saamani rahat käteisenä. Eli jos neuvolantäti käskee, hmmm, huijaamaan, niin ehkä se ei paheksuttavaa tai noloa hakea sieltä sossusta rahaa. Vaikka ajatus siitä tökkii mulla edelleen. No, sossun tädin kanssa on tapaaminen, kun ollaan saatu muutettua, niin ehkä sitten olen viisaampi. Voihan olla, ettei ne mitään rahaa mulle anna kuitenkaan.

Kuluispa vaan toi viikko nopeesti, niin pääsisi jo jatkamaan elämää.

En ikinä selviä tästä 2.

Enää ei vain tunnu siltä. Nyt jo tiedän.

Elämä ei ole hassumpaa.

Täällä katotaan Risto Räppääjää heti aamusta. Napero-rakas on aivan ihastunut "tiien poikaan", halusi mennä Risto Räppääjä -dvd:n kanssa nukkumaan, muisti ottaa sen mukaan, kun hain sen viereeni nukkumaan, ja heti ensimmäisenä aamulla kysyi, missä Risto Räppääjä.

Pöpönen täyttää tänään viisi kuukautta. Miten se aika voikaan rientää niin nopeasti. Onneksi se rientää muillakin yhtä nopeasti, mutta esikoisen vauva-aikaan verrattuna aika on mennyt hujauksessa. Mieskin luuli vielä pari päivää sitten, että Pöpö on pian neljä kuukautta. Joutui oikein laskemaan, kun ei uskonut mua. Mun vauva syö soseita kuin vanha tekijä ja lähtee varmaan kohta ryömimään. Ainakin yritys on kova.

Ei ole mitään niin rakasta kuin nuo lapset.

Herkkuloppu.

Voi valivalivali, mutta kyllä ällöttää, mitä kaikkea paskaa sitä kurkustaan työntää alas. Eikä minkäänlaista itsekuria, ei yhtään. Mutta kunhan tuo sipsipussi on syöty (öh.) loppuu mättäminen. Samaa oon aatellu jokaisen viikonlopun jälkeen, mutta nyt on pakko oikeasti.

Iho on jo viikkoja ollut huonommassa kunnossa kuin ikinä, vatsa ei oo toiminut kunnolla suunnilleen koko vuonna, ällöttää ja on kamalan raskas olo koko ajan. Ehkä vois tohon syömiseen kiinnittää vähän enemmän huomiota. Mutta se himo. En oo koskaan tykännyt suklaasta paitsi nyt viimeisen vuoden ajan. Nyt menisi (menee) jo levyllinen yhdellä istumalla, eikä edes ällötä. Ällöä. Suklaata, sipsejä, karkkia, keksejä, mitä vaan ja paljon, kiitos. Ja mikään ei riitä. Miksei ne hedelmät voi olla yhtä ihania ja himottavia kuin joku suklaalevy? Mä en ymmärrä.

Yyhootreeniä.

Mies oli päivän pelaamassa ja nyt illan ja yön töissä. Huomenna se nukkuu myöhään ja lähtee sitä autoa hakemaan sieltä jostain. Mä harjoittelen tulevaa elämää. Elämää ilman sitä toista aikuista, jolle voi, jos ei muuta, niin ainakin valittaa ja itkeä, kun kaikki tuntuu menevän päin helvettiä lasten kanssa. Hyvin on mennyt tähän asti. Napero oli tosin päivällä mummilla, joten ei tää ihan täysin todellista tulevaisuutta ole ollut. Molemmat lapset kävi ehkä vähän liiankin helposti yöunille, joten saa nähdä, onko tää vaan tyyntä myrskyn edellä.

Tätä se on jatkossa. Vaikka mies on aina tehnyt myös yötöitä ja ollut öitä pois kotoa ja vaikka ei kovin paljon muutenkaan viime kuukausina olla vietetty aikaa yhdessä, on tässä jotain niin erilaista. Jotain niin pelottavaa, surullista ja ahdistavaa. On se vain totuttava.

Hiljaista.

Aika tasaista ollut tämä viikko. Välillä on ollut aika mollivoittoisia fiiliksiä, mutta ei mitään masennussyöksyjä kuitenkaan. Sellaista mitäänsanomatonta fiilistä. Päivät on menny siinä sivussa, kerhoa, perhetyöntekijää, Facebook-kirppistelyä, live-kirppistelyä, opiskelukaverin kyläilyä. Sellasta perussettiä. Huomenna sitten Pöpön korvakontrolliin ja illalla temppujumppaan. Lauantaiksi olen ehkä sopinut jotain, mutta en kuollaksenikaan muista, mitä. Mies sanoi lähtevänsä lauantaina ostamaan auton Pohjois-Karjalasta. Jep. Pöpö täyttää 5 kuukautta sunnuntaina. Sillonkin meillä taitaa olla jotkut treffit, mutta en muista missä, millon ja kenen kanssa, kun ei sitä kalenterissa lue.

Opin tällä viikolla uuden sivistyssanan, joka on niin superhieno sana sille, josta oon kärsinyt about aina. Mutta en muista sitä. Yritin painaa sen mieleeni hauki on kala -metodilla, mutta en onnistunut. Joudun lunttaamaan. Prokrastinaatio eli aikaansaamattomuus. Vau. 

Rahajutut taas vaivaa. Varasin huhtikuulle lentoliput etelään, kun on ne kummitytön ristiäiset. Nyt ei ole enää rahaa, ja mietin kuumeisesti, mistä ihmeestä sitä voisi saada. Laitoin huuto.netiin myyntiin yhden virkkaamani villatakin, mutta millä ihmeellä ihmiset saa noita juttujaan myytyä, kun sivuja on joku sata? Kuka jaksaa selata sata sivua huuto.netiä, kun tuokaan ei oo varmasti sellanen, jota hakusanoilla etittäis? No, linkitin sitä vähän Facebookiin, jos joku huomaisi ja huutaisi. Intoa ja halua riittäisi tehä kaikkia vaatteita ja vaikka vaippoja ja pehmoleluja myyntiin asti, mutta en ole vielä keksinyt kanavaa niiden myymiseen. Ne piponpahasetkaan ei parin päivän aikana tehnyt kauppoja siellä kirpparilla. Oman toiminimen perustaminen tässä vaiheessa puolestaan kuulostaa vähän hurjalta. Eikä sekään nyt pelkästään oo mitään.

Rahaa mulle jostain, kiitos. Neuvolassa täti kysyi viimeeksi, että millanen taloudellinen tilanne mulla on. Sanoin, että ihan ok. Se sanoi, että on joku mahdollisuus saada jotain rahallista tukea just tällasessa erotilanteessa, kun tavarat jaetaan. Sanoin, että kiitos mutta ei kiitos. Nyt aloin miettiä, että ehkä kannattaisi sitä hakea tai pyytää tai miten ikinä se sitten toimiikaan. Eihän mulla tosiaan ole huonekaluja kuin lasten huonekalut ja kaksi hyllyä, kun tästä lähden. Sänky, sohva ja ruokapöytä on hankittava. Tosin vien sitten telkkarin, mikron, leivänpaahtimen ja muita kodinkoneita, ja mies saa hankkia itselleen uudet. Onhan tässä tavaroiden jakamisessakin oma hommansa. Onneksi kuitenkin mä saan sanella, ja mies tyytyy. Mä otan, minkä haluan, ja mies saa loput.


Huhtikuussa kotikotiin pariksi viikoksi. Ristiäiset, Lapsimessut, Lelun lumo Tennispalatsissa ja kaikkea muuta mukavaa. Ja saan vielä oman kaisujouppini itselleni. Ja mikä parasta, silloin on jo kevät. Ja vappu. Ja mahdollinen vappubrunssi Punavuoressa. Tuskin maltan odottaa.

Ystävä hädässä.

Ystäväni soitti tänään ja itki. Hän ei ollut saanut yöllä nukuttua juuri ollenkaan eikä sitten päivälläkään, kun pikkuisella vauvallaan oli pahoja masukipuja. Totesin, että tullaan sinne, ja niin hypättiin bussiin. Passitin mamman nukkumaan pikkuisen kanssa, kun masupiput meni ohi, taaperot leikkimään ja itse väsäsin ruuan.

Oli ihana olla avuksi. Ystäväni totesi, että tekoni taisi olla ihaninta, mitä kukaan hänen kavereistaan on koskaan tehnyt. Se lämmitti. Ystäväni sairastui esikoisensa syntymän jälkeen masennukseen, joten jos vain pienillä teoillani voin helpottaa hänen oloaan, tietenkin teen sen. Kunpa hän ei vain joutuisi samoihin syövereihin, joissa itsekin olen ollut. Onneksi pian asutaan ihan lähekkäin, niin meistä on tukea toisillemme.

That's what friends are for.

Selkä.

Selkä on kipeä. Todella kipeä. Alaselkä on niin jumissa, etten tiiä, miten päin olisin. Mies yritti eilen sitä venyttää ja hieroa, mutta eipä auttanut. Jotenkin se jumi pitäisi saada sieltä naksautettua pois, kun tuntuu, ettei sitä voi oikein venyttääkään. Hankaloittaa kyllä vähän elämää toi kipu. Ja sekin johtuu vaan siitä, että oon Pöpöä pitäny sylissä tosi epäergonomisesti. Just silleen, että selkä on tosi notkolla. Ei saisi. Liikunta varmaan auttaisi, kun vaan saisi aikaiseksi.

Kävin eilen lääkärin kanssa juttelemassa lääkeannostuksesta. Se sanoi miettineensä, että en vaikuta tai näytä yhtään masentuneelta, että tarviiko toi nyt isompaa annostusta, mutta kyllä se sen sitten kirjoitti kuitenkin. Musta tuntuu, että ei toi lääke loppujen lopuks oo auttanut yhtään mihinkään mitään. Se olon paraneminen sillon tammikuussa johtui varmasti vaan siitä, että saatiin miehen kanssa asiat selvitettyä. Nyt olo on pahentunut taas, kun on huolia ja epävarmuutta. Tietty niitä kuuluukin olla, mutta mua itseäni huolestuttaa se, miten huonoksi mun olo menee, kun se menee huonoksi. No, nyt kokeillaan pikkasen suurempaa annostusta ja katotaan, miltä alkaa näyttää. Jostain syystä en oo kovin luottavainen.


Olo on kummallinen. Masentaa, mutta tavallaan ei masenna. Ärsyttää ja ei kiinnosta. Äh, ei tästä mitään taaskaan tuu.

Kotiäidin puolikas vapaapäivä.

Miehellä on tänään poikkeuksellisesti vapaapäivä, joten se tarkoittaa, että mullakin on melkein. Mies lähti esikoisen kanssa hoploppaamaan ja "eebuukejiin", joten mulla ei ole kuin tuo kuopus huollettavana. Käytiin kirpparilla lätkimässä - 50 % -leimat kaikkiin paitsi omatekemiini juttuihin ja nyt hengataan vaan. Toinen jyystää harsoa lattialla, toinen ryystää teetä tietokoneella.

Niin ihanan keväinen ilma tuolla, että pitäisi oikeasti olla pihalla. Tai voisi olla. Hoitsu sai mut ymmärtämään, että harvoja asioita on oikeasti pakko tehdä ja että omaa ajatteluaan voisi yrittää ohjata enemmän siihen suuntaan, että mitä hyötyä tietyistä asioista on mulle itelle. Eli siis voisi mennä pihalle. En taida jaksaa kuitenkaan. Mieluiten ottaisin päikkärit. Kun nukkuu liian vähän, tulee krapula. Niin on ollut tukkonen olo tänään, kun en oo pariin vuorokauteen nukkunu varmaan kymmentä tuntiakaan. Pitkästä aikaa oon ommellut, joten en oo iltaisin malttanut mennä nukkumaan ennen kahta. Pistin pipotehtaan pystyyn ja vein tänään tuotokset kirpparipöytään. Ehkä joku ostaa. 

Ihmeellinen into päällä nyt. Täytyy varmaan ottaa tästä kaikki ilo irti ja alkaa värkätä jotain.

Keskustelua.

Eilen hoitsu kävi taas. Ekan kerran alkoi todella tuntua, että siitä saattaa olla jotain hyötyä. Oli jotenkin niin intensiivinen keskustelu, että päätä melkein alkoi särkeä. Olin ihan puhki, kun se täti lähti. Tuntuu, että kerrankin sain jotain konkreettista masennuksen itsehoitooni.

Keskusteltiin siitä, millaisena näen masennukseni. Se on mulle sellainen iso vesimassa, joka hyökyy yli ja velloo ympärillä. Ja nimenomaan se masennus on jotain, joka tulee ulkoapäin. Auttaisikohan sen maalaaminen? Tuntuisi ainakin ihanalta tarttua pitkästä aikaa siveltimeen ja maalata. Ei sillä että osaisin tai että mulla olisi kunnon välineitä, mutta kivaa se olisi. Vaikka vain noilla naperon vesiväreillä. Kai niilläkin jotain saisi aikaiseksi.

Hoitsu oli myös sitä mieltä, että mun kannattaisi keskustella lääkärin kanssa, että onko toi mun lääkkeen annostus sopiva kuitenkaan. Itsehän en noista mitään tiedä, mutta se sano, että paskasta olosta pitäisi lääkkeen avulla lähteä se terävin kärki pois. Mulla ei ole niin tehnyt, vaan kun olo on paska, se tosiaan on paska. Ei ainakaan yhtään vähemmän paska kuin syksyllä ennen lääkitystä. Sain onneksi jo maanantaille ajan, niin jos lääkäri on sitä mieltä, että annostusta pitäisi nostaa, ehin aloittaa uudet napit jo ennen muuttoa. Tietäähän sen, että silloin se olo on varmasti paskimmillaan, kun todellisuus lävähtää kasvoille.

Mutta hyötyä tuosta tädistä tuntuu vihdoin olevan. Harmi vaan, että seuraava aika onkin sitten pääsiäisen jälkeen vasta. Just kun tuntuu, että vähän sain jo solmuja avattua.

Varjoissa.

Taas se masennuksen varjo tuntuu langenneen ylleni. En vaan pysty olemaan positiivinen. Mahassa on möykky ja kurkussa pala ja ahdistaa ja pelottaa. Ei tämä masennus varmaan ikinä parane eikä mene pois.

Paska mutsi hermostuu tosi pienestä. Paska mutsi huutaa. Paska mutsi ei ole läsnä. Paska mutsi ei kuule, mitä lapsi sanoo, ei huomioi. Paska mutsi haluaisi vain mennä peiton alle eikä tulla ikinä sieltä pois.

En syö. En vain pysty syömään. Tiedän, että pitäisi. Olisinhan paremmalla tuulellakin, jos verensokeri ei olisi koko ajan matalalla. Vauva ei saa kunnon maitoa, jos en syö. Mutta siltikään en syö. 

En tiedä, oliko siitä suuresta päätöksestä mitään apua. Yhtä paska olo on taas kuin ennen sitä. Sama se, missä asun ja kenen kanssa, kun joka tapauksessa voin huonosti.

Haluan vain pois.

Taidekauppoja.

Varasin valokuvaaja Kaisu Joupilta yhden taulun. Masentunut nainen numero 13 on minun. Joskus tässä lähitulevaisuudessa siis. Kunhan pääsen sen kotikotoota hakemaan. Tuollaiset ylimääräiset ostokset pitäisi jättää tietenkin ostamatta, mutta mun oli vain pakko saada toi. Olen vaikka kaksi viikkoa syömättä, mutta tuon taulun haluan seinälleni. Se on upea. Ja sitä paitsi Haaparannan sisustusliikkeestä saa vain tusinatavaraa, ja hinnatkaan ei juuri tuosta poikkea. Ja sitä paitsi tuo kuva on ollut Imagessa. Ja kohta se on mun uuden ihanan kodin olohuoneen seinällä. Ettäs tiedätte.

Elämän epäreiluus.

En vain tunnu pääsevän yli Prinsessa Paskavarpaan kohtalosta. Olen miettinyt sitä lähes koko ajan viime päivinä. En edes tunne koko ihmistä enkä ikinä ollut törmännyt hänen blogiinsakaan. Luin sen eilen läpi, ja voi miten surullisen sävyn jokainen teksti saikaan, kun tiesin, mitä tuleman piti.

Miten elämä voi olla niin epäreilua, että se otetaan pois tuollaiselta elämäniloiselta, äitiyttä pitkään odottaneelta nuorelta naiselta? En pysty käsittämään. Ennen Pöpön syntymää olin itse varma samanlaisesta kohtalosta. Olin täysin varma, että synnytys epäonnistuu niin pahasti, että joko minä tai vauva kuolee. Niin surullista, että sillä tavalla voi oikeasti käydä. Kukaan ei tiedä.

Olen niin pahoillani Prinsessan vauvan, miehen ja muiden läheisten puolesta. Miten tuollaisesta voi ikinä selvitä?

En ikinä selviä tästä.

Voi epätoivo taas. Tästä ei tuu ikinä mitään, en vaan selviä. Tänään esikoisen nukkumaanmeno oli väsymyksen takia pelkkää huutoa. Miten siitäkin olisin selvinnyt yksin? Miten tulen selviämään siitä yksin? 

Rahapaniikkikin iskee. Jotenkin olen kuvitellut, että selviän rahallisestikin. Nyt en ole enää ollenkaan varma siitä. Toisaalta olen niin tottunut siihen, että rahaa ei ole yhtään ylimääräistä, ja aina olen selvinnyt laskuista ja kaikesta. Mutta mitä jos en enää selviäkään? Mitä jos rahat eivät yksinkertaisesti vain riitä?

Ahdistaa.

Tyhjennys.

Perhetyöntekijä kävi tänään viihdyttämässä lapsia, ja mä sain sillä aikaa pakata elämäämme pahvilaatikoihin. Olin tehokas.  Tuli huomattua, että se olen tosiaan minä, joka sitä maallista omaisuutta hamstraa. Miehen tavaroita tuli yksi laatikollinen, mun ja lasten viis ja puol. No ei tuo mies kovin innokas oo koskaan ollut kirjojen ja koriste-esineiden keräilijä. Mä puolestani ostan kirjoja hyllyyn lisää, vaikka en ole edellisiäkään ehtinyt lukea. Noiden koriste-esineiden säilyttämistä mä harkitsen. Mitä hemmettiä teen jollain mariskooleilla ja aaltomaljoilla, kun niiden päälle oli nytkin kerääntynyt sentti pölyä? En mitään. Mutta ei kai niitä poiskaan voi heittää.

Tosiaan, tyhjempää täällä on nyt. Ehkä miehellekin konkretisoituu, mitä on tapahtumassa. Se on ottanut tämän koko jutun niin kummallisen rennosti, että en ihan tajua. Ei mustakaan tuo tavaroiden jakaminen tuntunut tässä kohtaa edes pahalta. Ei se tuntunut itse asiassa miltään. Taas muutetaan, hiphei. Onneksi tässä on vielä kolme ja puoli viikkoa muuttoon, niin ehdin käydä jokaisen romulaatikon läpi ja tuhota turhat tavarat. Enää en suostu muuttamaan niitä samoja laatikoita, jotka pakkasin joskus viisi vuotta sitten Kouvolassa, kun sieltä lähdin. Ne on jossain tuolla kellarikomerossa. Perhetyöntekijä tulee taas ensi viikolla, joten jospa silloin olisi niiden laatikoiden vuoro.

Poissa.

Luin äsken eräästä blogista jonkun bloggarin kuolemasta. Ei voi olla totta, ei noin voi käydä. Tuollaisen rinnalla omat ongelmat ovat niin mitättömän pieniä, ei todellisia ongelmia ollenkaan. Niin surullista, että itku tuli, vaikka en ole koskaan edes lukenut kyseisen henkilön blogia saati sitten tuntenut häntä.

Olen täysin sanaton. Suurin ja syvin osanottoni hänen läheisilleen.

Olo.

On tämä yhtä vuoristorataa. Viimeiset kaksi päivää olen taas kärvistellyt aivan kamalissa fiiliksissä. Tänään onneksi helpotti, kun sain kun sainkin raahattua meidät kaikki ulos ja kirppikselle. Milloin tämä menee ohi? Miten tämä menee ohi? Mä en enää jaksa avata silmiä aamulla ja huomata, että siitäkin päivästä tulee ihan paska. Mä haluan, että päivät tuntuu hyvältä.

Tunnen edelleen olevani niin epäonnistunut kuin olla vain voi. Mun teki mieli oksentaa, kun kuulin vanhan kaverini menneen kihloihin. Miksei kaikki voi olla yhtä onnettomia luusereita kuin mä? Olisin paljon tyytyväisempi, jos kaikilla menis yhtä huonosti kuin mulla. Tai jopa huonommin. Ja on niin älyttömän paska fiilis tosta; miten voin edes salaa ajatella noin? Ei tolla tavalla vaan saa ajatella. Tiedän kyllä, että muiden onni ei ole multa pois tai että en olisi tämän onnellisempi, vaikka kaikilla muillakin menisi huonosti. Mutta kun kuulee iloisia ja onnellisia asioita, ajattelen vain, että lyökää lyötyä ja kääntäkää veistä haavassa. Mä en jaksaisi kuunnella iloisia asioita ja katsella onnellisia ihmisiä. Sen takia kai se on vaan niin helppoa pysyä kotona.

En tästä paskasta fiiliksestä jaksa kenellekään oikein valittaakaan. Kaikilla läheisillä ystävillä on nyt niin onnelliset hetket menossa, etten halua niitä pilata omalla ruikutuksellani. Kunpa vaan voisi mennä peiton alle ja pysyä siellä.

Bileet nähty.

Vaikka tää mun elämä aika perseestä tällä hetkellä onkin, olen niin iloinen, että mun elämässä on muutakin sisältöä kuin ryyppääminen. Bileissä oli kyllä niin sellasta porukkaa, joiden kanssa mulla ei ole mitään yhteistä. Yksi tuli pirskeisiin niin kännissä, että vietti illan vessassa, yhdellä oli molemmat silmät mustana jostain aiemmasta kännikeikasta. En ole itse koskaan lasiin sylkenyt, mutta olen niin onnellinen, että se joka viikonloppuinen ryyppääminen ja biletys on mun osalta auttamattomasti ohi. Niin kiitollinen olen lapsistani.

Ihan kivaa oli kyllä, mutta olihan tuo muistutus siitä, miksi kotona on paljon parempi olla. Olisin kyllä lähtenyt vielä jatkamaan iltaa baariin, kun kerrankin olin liikenteessä, mutta mies oli laittanut viestiä, ettei saa vauvaa nukkumaan. Mieli olisi tehnyt antaa miehen hoitaa homma yksinään ja tutustua vähän siihen, millaista mun elämä täällä kotona on. Ja sillä ei sentään ollut hoidettavanaan kuin yksi lapsi. Tulin kuitenkin kotiin, ja niin oli iloinen tuo pikkuinen, kun äiti tuli riennoistaan. Nukahti heti sohvalle, kun oli hetken saanut olla äidin sylissä. On se vaan  parasta, kun saa tietää olevansa jollekin niin tärkeä.

Huomenna muuten särkee päätä.

Hups.

Vahingossa möläytin anopille tuosta miehen puhumattomuudesta. Se alkoi tietenkin kysellä enemmän, ja jouduin kertomaan, mistä on alunperin ollut kyse ja mistä on nyt kyse. Onneksi bussi tuli pian, eikä tarvinnut sen enempää avautua. Anoppihan soitti miehelle ja suututti sen. Oli kuulemma jankannut, että meidän pitäisi vielä puhua ja puhua ja puhua. 

Kukaan, ei anoppi eikä mun vanhemmat, tunnu ymmärtävän, että tää päätös on jo tehty eikä sitä enää peruta. Raivostuttavaa. Olisi pitänyt puhua silloin aiemmin, nyt on jo myöhäistä itkeä, kun paskat on housussa. Kysyipä anoppi vielä multa, että miksi hänelle ei oo kerrottu asiasta jo syksyllä. Miksiköhän? Varmaan siksi, että siitä asiasta ei kukaan puhunut. 

Juuri tän takia en olisi halunnut, että anoppi saa tietää sen enempää koko jutusta. Minä ja suuri suuni.

Repäisy.

Tänään repäisen, jos suinkin olen vielä illalla samaa mieltä kuin nyt. Napero menee mummille yökylään, ja yhdellä mun työkaverilla on tänään synttärikemut. Ostan kaupasta kaksi siideriä, jätän Pöpön isänsä huomaan ja lähden juhliin juomaan ne kaksi siideriä. Varman krapulan minimoimiseksi vain kaksi siideriä, ja toisaalta en uskaltaisi sen lääkityksen takia enempää ottaakaan. Kontaten kotiin jos niikseen tulee.

Mammalle vähän vapaata ja muuta ajateltavaa. Huippua.

Epäonnistunut 2.

Hemmetin masennus. Taas pari päivää ollaan niillä fiiliksillä menty, ja voi helvetti, että voi ottaa päähän. Mä TIEDÄN, että näin on parempi, ja mä TIEDÄN, että tämä ero ei ole yksin mun syy. Miksei mun pää voi tajuta sitä myös? Järki ymmärtää, tunteet ei. Järjellä ajateltuna erilleen muutto on niin oikea ratkaisu, mutta kuitenkin tunnen oloni niin epäonnistuneeksi. Perhe on kuitenkin niin perustavanlaatuinen osa ihmisen elämää, että sellaisen kun joskus saa, se pitäisi pitää koossa. 

Tällä hetkellä mua niin ällöttää nähdä onnellisia pariskuntia työntämässä lastenvaunuja tai kuulla, miten kivasti kavereilla ja niiden puolisoilla menee. Tiedän, että toisten onni ei ole multa pois, mutta pliis, antaisiko joku mullekin vähän sitä onnea. Kateellisena katselen onnellisia ihmisiä ja tunnen itseni niin surkeaksi. Miksei mullakin voisi olla sellaista elämää? Miksen mä voinut onnistua tässä hommassa, tässä elämässä? Miksen mä saanut pidettyä perhettä kasassa?

Se on masennus, joka puhuu. Oon varma siitä. Tiedän, ettei mun pitäisi tuntea itseäni epäonnistuneeksi, mutta en vain voi sille mitään, että se tunne jäytää mun sisällä koko ajan. Se tunne on myös meinannut lamauttaa mut näin kahtena päivänä. Eilen oli tosi surkea päivä, mikään ei kiinnostanut eikä huvittanut, ja naperon kanssakin vain tapeltiin. Tänään oon onneks päässy kunnolla liikkeelle, ja olokin on ehkä ihan hieman parempi sen takia.

Sen muutoksen olen huomannut itsessäni, että taistelen sitä masennusoloa vastaan. Syksyllä vielä annoin sen masennuksen vain vyöryä ylitseni ja lamaannuin sen alle. Nyt yritän miten tahansa saada sen olon menemään pois. Kovin hyvin se ei onnistu, mutta pakotan itseni ulos tai tekemään jotain järkevää, etten vain jumiudu tietokoneelle.

Ystäväni oli sitä mieltä, että mun pitäisi saada jotain kunnon keskusteluapua, siis ihan tuolta psykiatriselta puolelta. Ite oon ehkä vähän samoilla linjoilla. En koe, että keskusteluista sen hoitsun kanssa olisi kovinkaan kummoista hyötyä. Ne on vähän semmosia kahvipöytäkeskusteluja. Toisaalta taas pelkään yli kaiken, että joku veisi lapset multa, jos tunnustan olevani heikko ja tarvitsevani apua. Ei hyvä näin.