Synnytys.

Tässä synnytyskertomusta.

Laskettu aika oli siis 14.10., ja siitä mentiin humahtaen yli. Itse olin vain tyytyväinen, kun vauva antoi odottaa itseään, niin paljon ahdisti ja pelotti tuleva synnytys.

Kaikenlaista juilintaa ja muuta kipua oli kyllä ennen laskettua aikaa ja sen jälkeen, mutta ei kuitenkaan mitään synnytykseen viittaavaa, kunnes maanantain ja tiistain (17. ja 18.10.) välisenä yönä alkoi kipeät supistukset. Tiesin heti niiden olevan Niitä, synnytyssupistuksia. Kello oli 6.38, kun laitoin ensimmäisen kerran supistuksen ajankohdan ylös. Siitä lähtien niitä tulikin noin 4-15 minuutin välein. Miehelle sanoin, että ei ehkä kannata lähteä kouluun, sen verran kipeää teki enkä olisi naperon kanssa selvinnyt kahdestaan.

 Aamupäivä meni supistuksia kellotellessa ja puhallellessa. Minä huusin miehelle "kello" aina supistuksen alkaessa, ja mies kirjoitti ajan ylös.  Kuitenkin ajattelin koko ajan, että kohta ne loppuvat kuin seinään. En pystynyt syömään juuri mitään, mehukeittoa sain sentään alas.

Puolenpäivän aikaan mies soitti äidilleen, että tämä voisi tulla hakemaan naperon, kun aloin olla sen verran kipeä, etten tahtonut lapsen enää olevan paikalla. Miehen kanssa ne kyllä vain naureskeli mun uuuuuuu-mantralle. Napero ja mummi lähtivät joskus kahden aikaan, minkä jälkeen supistuksiin tuli pidempi väli. Ajateltiin jo, että se siitä. No jatkuihan ne kuitenkin, ja siinä vaiheessa mun olo oli jo aika heikko. Syömättömyys ja toisaalta oksentaminen sai olon tosi huonoksi. Palelin ja tärisin vain. Menin kuumaan suihkuun, joka helpotti myös supistuskipuja. Haaveilin saunasta, mutta sitä sentään ei laitettu lämpiämään.

Kun olin saanut tarpeekseni suihkusta, todettiin, että ehkä lähdetään käymään sairaalassa. Kipu oli ihan siedettävää, mutta huoletti se, etten saanut mitään pysymään sisällä ja että olo oli niin heikko. Jos se jatkuisi, en todellakaan jaksaisi joskus seuraavana aamuna synnyttää. Sairaalassa sentään ehkä pääsisi tippaan, jos ne nyt ottaisi sisään.

Puoli neljän aikaan mies tilasi taksin. Koko taksimatkalla tuli tasan kaksi supistusta, väli siis piteni taas. Mietin, että ei ne kyllä tasan ota mua sinne sisään, jos ei edes supistele. Kello 15.59 mies merkitsi ylös viimeisen supistuksen ennen synnärille menoa.

Synnyttäjien vastaanotossa pääsin käyrille, ja supistuksia tuli noin viiden minuutin välein. Tuossa vaiheessa kohdunsuu oli jo 4-5 senttiä auki. Yllätyin, koska oletin, että kohdunsuu olisi korkeintaan pari kolme senttiä auki niin kuin silloin, kun esikoista mentiin synnyttämään. Synnytys katsottiin alkaneeksi klo 15.40, jolloin supistusten väli oli viimeisen kerran yli 10 minuuttia. Siinä vastaanotossa maatessani alkoi jo ehkä vähän tuntua siltä, että ponnistuttaa. 

Pääsin heti synnytyssaliin, joka oli sattumoisin sama huone, jossa esikoinen syntyi. Supistukset alkoivat siinä vaiheessa olla jo melko kovia. Olin jo valmis epiduraaliin, vaikka etukäteen olinkin ajatellut, että haluan selvitä ilman mitään selkärankapuudutteita. Salissa sain ensimmäiseksi peräruiskeen ja sitten istuinkin vessassa vaikka kuinka kauan. Mies piti seuraa. Yhtäkkiä siinä pöntöllä istuessani kuului "poks" ja valtava loiskahdus. Säikähdettiin miehen kanssa älyttömästi, että vauva loiskahti pönttöön, mutta ei sentään. Se oli lapsivesi. Kello oli noin 16.55.

Kun pääsin pöntöltä ylös, pohdittiin kätilön kanssa kivunlievitystä. Epiduraalista oli puhetta, altaasta kieltäydyin, kun kivut olivat niin kovat, etten voinut enää ajatella kovin järkevästi. Sain lämpötyynyn, jota pidin alavatsalla. Takerruin siihen kuin pelastusrenkaaseen.

Kun kerran asettauduin sängylle käyrille, en enää päässyt siitä ylös. Pian lapsiveden mentyä paikat oli jo 6 senttiä auki, ja kohdunsuu avautui nopeasti. Ponnistamisen tarve kasvoi koko ajan, ja kivut lisääntyivät. Tuntui, että aina supistuksen tullessa häilyin jossain tajunnan rajamailla, mutta supistusten välillä oli oikeastaan ihan hyvä olla. Sain kipuun ilokaasua, ja se veikin supistuksista kivun melkein kokonaan.

Mies sanoi, että vauva syntyy ennen kuutta. Mä sanoin, että ei varmasti synny, mutta ehkä tän vuorokauden puolella. Kätilö totesi, että kyllä se tänään syntyy.

Ponnistutti aivan älyttömästi. Pian olin jo 8 senttiä auki ja siitä hetkeltä tuntuneen ajan jälkeen kätilö sanoi, että vielä on vähän reunoja jäljellä. Siinä vaiheessa olin jo aivan pihalla, 8 senttiä auki ja reunoja jäljellä? Jouduin kysymään kätilöltä, että mitä tarkoittaa, jos on vähän reunoja jäljellä. Kätilö sanoi, että kohta pääset ponnistamaan, ja minä kysyin, että siis syntyykö se lapsi sitten. Kätilö vastasi, että syntyy. Siinä vaiheessa iski pieni paniikki. En ehtisi saada sitä pirun epiduraalia, ja se vauva oikeasti syntyisi. Olin valmistautunut siihen, että vauva syntyy aikaisintaan seuraavana aamuna, niinhän se esikoinenkin teki. Yli 12 tuntia makasin sairaalassa ennen kuin vauva oli maailmassa. Ja nythän me oltiin vasta tunti sitten tultu, ei se vielä voisi syntyä.

Tässä vaiheessa sain jo vähän ponnistaa supistuksen mukana, mutta en kuitenkaan kovasti, koska kohdunsuu ei ollut vielä täysin auki. Aivan mahdoton homma ponnistaa vähän mutta ei paljon. Kätilö sanoi, että jos on pakko ponnistaa, niin ponnista vaan, hän painaa niitä reunoja pois tieltä. Niinpä sitten oli alettava ponnistaa, kun en enää pystynyt pidättelemään. Jossain vaiheessa mies kutsui toisen kätilön paikalle ottamaan vauvaa vastaan. Vauvan sydänäänet laskivat aina supistuksen aikana, mutta korjaantuivat supistusten välillä.

Aluksi olin jonkinlaisessa kylkiasennossa, mutta sydänäänten laskun takia jouduin kääntymään selälleni. Tai oikeestaan miehen piti kääntää mut, koska en itse pystynyt kivun takia tekemään mitään. Paniikki iski siinä vaiheessa, kun pää oli jo syntynyt ja olisi pitänyt ponnistaa loputkin vauvasta ulos. Äitiäkin taisin siinä vaiheessa kerran huutaa. Melkoiset jääkiekkoilijan reidet pojalla on, kun niiden synnyttäminen sattui enemmän kuin pään ja hartioiden. Potra poika syntyi siis kello 17.52.

Sain vauvan heti rinnalleni, ja siinä se pötkötteli pitkään. Autuaasti se alkoi imeä rintaa heti, kun vain sai. Vasta sen jälkeen mies pääsi pesemään vauvan, ja se punnittiin ja mitattiin. Painoa oli 4 080 g ja pituutta 51 cm. Apgar-pisteet oli 9, 10 ja 10. Synnytyksen kesto oli: 1. vaihe 3 tuntia 2 minuuttia, 2. vaihe 10 minuuttia ja 3. vaihe 14 minuuttia. Sairaalassa ehdittiin olla huimat tunti ja 52 minuuttia, kun vauva oli jo maailmassa. Hurjan nopeasti homma siis eteni lapsiveden menon jälkeen.

Todella hyvä mieli jäi synnytyksestä. Selvisin vaurioitta, ja vauvakin oli terve ja täydellinen. Etukäteen olin aivan varma, että kaikki mikä voi mennä pieleen, menee pieleen ja että jompikumpi tai molemmat meistä kuolee tai joutuu ainakin olemaan sairaalassa kuukausia. Aivan ihana tunne, kun huolen ja murheen täyttämän raskauden jälkeen synnytys onnistuu täydellisesti. Sairaalassa oltiin alle kaksi vuorokautta, torstaina 20.10. siis kotiuduttiin. 

Kaikesta aikaisemmasta huolimatta koin todella tärkeäksi, että mies oli paikalla ja mun tukena. Ei siinä kukaan muu olisi voinut olla. Synnytys tuntuu lähentäneen meitä jonkin verran, mutta silti ne aiemmat asiat pitäisi selvittää. Ei tästä vain voi jatkaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mies ehkä kuvittelee niin. Siltä se ainakin vaikuttaa. Nyt kuitenkin elämä on niin kiireistä ja vaatii totuttelua, ettei tässä todellakaan ole aikaa ja jaksamista alkaa purkaa parisuhdeasioita. Ehkä sitten myöhemmin, kun tämä tästä tasaantuu.

Huono, huono äiti.

Voi, miten surkea äiti olenkaan. Tänään oon menettäny hermoni täysin esikoisen kanssa noin miljoona kertaa. Surkeaa. Sen kanssa saa taistella joka asiasta, ja mulla ei vaan pinna riitä. Sitten riidellään ja itketään molemmat. Toinen on sen jälkeen maailman ihanin ja tulee halaamaan. Ja mä tunnen olevani maailman huonoin ihminen.

Lisäksi tuntuu, etten anna tuolle pikkuiselle riittävästi itsestäni. Suurimman osan vuorokaudesta se vain nukkuu, mutta sillon kun se on hereillä, sen kanssa pitäisi mun mielestä seurustella. Tuntuu, etten osaa sitäkään. Kovasti juttelen ja tuijottelen sitä, mutta tuntuu, ettei se riitä. Mikään ei riitä.

Kamalan riittämätön tunne. Ei musta oo tähän. Mies sanoi viime talvena alkuraskauden väsymystä valittaessani, että olisit miettinyt ennen kuin lapsia halusit. Olisi pitänyt. Ihanimpia ja tärkeimpiä nuo lapset kuitenkin ovat, mutta jollain tavalla tämä rankkuus pääsi yllättämään. Ehkä olisi helpompaa, jos ei olisi niin paha olla. Fyysisestikään en voi tällä hetkellä kovin hyvin, joten ehkä sekin verottaa. Pientä lämpöä koko ajan, päätä särkee jatkuvasti, alavatsa on pirun kipeä ja nyt vielä rinnatkin tuntuvat tulehtuneen. Nyt mennään särkylääkkeillä, maanantaina lääkäriin, jos oireet jatkuvat.

Lupaan olla huomenna parempi äiti. Lupaan jaksaa lähteä asunnosta ulos huomenna ja viedä naperon puistoon. Lupaan olla hermostumatta ja tiuskimatta huomenna. Lupaan.

Hän on täällä.

Pöpö syntyi tiistaina 18.10.2011 klo 17.52. Pituutta pikkuherralla oli 51 senttiä ja painoa 4 080 grammaa, päänympärys 36,5 senttiä. Yhteiselo on lähtenyt hienosti käyntiin, poitsu vain syö ja nukkuu. No jaksaa se jo jonkin verran seurustellakin.

Äidin paha olo ja masennus ovat tulleet takaisin. Tai eihän ne koskaan mihinkään hävinneet. Sanotaan siis, että ovat jatkuneet. Miksi ne ei vaan voinu pysyä poissa? Viikon verran oli niin ihanaa, kun ei tullut sitä tunnetta, ja ehdin jo toivoa, ettei se tunne enää palaisi. Toki mielialat on heitelly, mikä on ihan normaalia, mutta toi tuttu tunne ei tunnu enää normaalilta. Se tuntuu vaan pahalta, liian pahalta. Miten voi tuntua niin pahalta, vaikka sylissä on maailman ihanin kuopus ja vieressä niin ihana esikoinen? En ymmärrä.

Yhtenä kappaleena.

Edelleen yhtenä kappaleena. Onneksi. Edelleen ahdistaa se synnytys, mutta ehkä alkaa pikkuhiljaa helpottaa. Eräällä keskustelupalstalla purin tuntojani, ja siellä yksi tuleva äiti, jolla on aikalailla samanlainen tilanne, kertoi ottavansa miehensä synnytykseen mukaan ensinnäkin kuskiksi ja toisekseen "onpahan joku, jota käskeä siellä, jos siltä tuntuu". Pitäisi itsekin saada tuo asenne päälle, kun haaveeni todella nopeasta synnytyksestä tuskin toteutuu.

Mitään sen kummempia merkkejä synnytyksen käynnistymisestä ei ole. Yhtenä iltana kuvittelin, että seuraavana yönä se alkaa, mutta ei alkanut. Juilii ja tuikkii, joten ehkäpä se Pöpö siellä kaivaa tietään alaspäin. Uutena, inhottavana juttuna on tullut supistusten tuntuminen toisessa pakarassa pistona, joka tuntuu vievän koko jalan alta ja lamauttavan täysin. Toivottavasti tosta ei tarvitse kärsiä sitten, kun on tosi kyseessä.

Vielä olisi hommaa tehtävänä ennen synnytystä. Huomenna ajattelin pestä ikkunat. Tänään pitäisi vielä ommella Pöpön leikkimatto valmiiksi. Keskiviikkona olisi vielä käännösprojektin tapaaminen, mutta sinne ei kyllä huvittaisi yhtään mennä. Vaan pakko kai se on vääntäytyä, jos ei Pöpöä näy eikä kuulu. Naperon kanssa noi tapaamiset ovat vain ärsyttävää säätämistä. Hienosti se kyllä jaksaa siellä olla Pingu-videoiden ja karjalanpiirakoiden voimalla, mutta kuitenkin äidille tosi stressaavaa.

Ahdistus.

Ei alkanut synnytys viime yönäkään. Onneksi. Kauhulla odotan sitä hetkeä, kun tajuan, että tämä on nyt sitä. En mä halua. Itkin eilen pitkään tulevaa synnytystä, kun tosiaan tajusin, millaista siitä tulee. Millaista se on olla miehen kanssa kahdestaan siellä synnytyssalissa. Aivan hirveetä. En tahdo.

Eipä tätä kuitenkaan enää voi perua. Ja luultavasti se on ihan hyvä, että mulla on edes joku siellä synnytyksessä mukana. Mutta olisiko se parempi, jos se olisi joku aivan tuntematon, doula vaikka? Toisaalta voisinko kieltää miestä olemasta paikalla, kun sen oma lapsi syntyy? Katuisinko sitä myöhemmin? Jos vaikka asiat selviäisivät ja jatkettaisiin yhdessä, hiertäisikö se välejä myöhemmin? Toisaalta taas kyse on musta ja mun synnytyksestä, ja tilanteen pitäisi olla mulle mahdollisimman vähän ahdistava. Ja sitä se ei nyt tule olemaan. Toivonkin jotain ihmettä, että menisi niin nopeasti, ettei mies ehtisi mukaan tai muuta vastaavaa. Mutta se tuskin on mahdollista, koska naperon hoitaja on enintään puolen tunnin matkan päässä. Siinä ajassa en varmasti ehdi lasta synnyttää.

Laskettu aika.

Tänään on se päivä. Mitään ei ole vielä tapahtunut, ja pelottaa, että tapahtuu. Tuntuu, etten vain ole vielä valmis vauvan tuloon. En vain ole. Onhan tässä jo helmikuusta asti tiedetty, että vauva tulee lokakuussa, mutta en siltikään ole oikein sisäistänyt asiaa. Tai en tiedä. En todellakaan ajatellut, että lapsi syntyisi tällaiseen tilanteeseen, että parisuhteesta ei ole kuin paskaa jäljellä. Ja siihen, että oloni on niin turvaton ja että olen niin yksin.

En ymmärrä, mitä iloa, tukea tai turvaa miehestä tällä hetkellä olis mulle synnytyksessä. Ei vaan olla yhdessä mitenkään luonnollisesti, niin miten sitten sellaisessa tilanteessa käy? Kun ei nykyään edes kosketeta toisiamme eikä melkein edes katsota silmiin, niin miten mä voin olla sen kanssa synnyttämässä, niin haavoittuvaisena ja paljaimmillani sen edessä?

Mulle tuli niin paha mieli eilen äitiysjoogassa, kun ohjaaja sanoi, että sit synnytyssalissa laittaakaa se tukihenkilö, mies sitten hieromaan teitä ja tekemään kaikkensa teidän puolestanne, sitä varten se siellä on. Melkein tuli kyyneleet silmiin, kun mietin omaa tulevaa synnytystäni. Ei ole sitä tukihenkilöä, miestä, jonka kanssa ollaan onnellisesti odotettu yhdessä vauvan syntymää, rakastettu ja oltu toistemme tukena. On vain kaksi erillistä ihmistä, ei mitään paria, ei perhettä. Voi, kunpa sen ei tarvitsisi tulla sinne ollenkaan.

Kunpa synnytys ei käynnistyisi vielä vähään aikaan. Tarvitsen vielä aikaa miettiä ja sopeutua.

Romahdus.

Tänään hajosin. Kylppärin lattialle. Siinä istuin ja itkin, vaikka napero oli vieressä. Olen niin kovasti koittanut pitää kyyneleet poissa, kun lapsi on hereillä. Itken sitten, kun ehdin ja kun lapsi ei ole näkemässä. Tänään en enää onnistunut. Kyynelvirran avasin niinkin pieni asia kuin se, että viime viikolla vielä loistavasti sujunut pottailu ei suju enää. Ei sitten millään. Napero ei vaan tee mitään asiaa sinne pottaan. Turhauduin ja aloin itkeä. Itkin ja itkin ja lapsi seisoi vieressä ja katsoi. Tuli syliin istumaan ja halasi. Se on maailman ihanin lapsi. Selitin, että äiti on surullinen, äiti itkee, mutta se ei johdu naperosta. Sitten jo vähän hymyiltiin.

Tajusin, että tämä ei voi jatkua näin. Vaikka kuinka päätin sulkea pahat ja ahdistavat ajatukset pois ja keskittyä vain vauvan syntymään ja ensimmäisiin kuukausiin, ei se onnistu. Mutta en kyllä tiedä, mitä asian eteen tekisin. Ystävä oli sitä mieltä, että pitäisi soittaa YTHS:lle, jos sieltä saisin apua, kun kerta neuvolan kautta sitä ei saa. Toisaalta taas ajattelen, että vauva syntyy ihan pian, ei tässä enää ehdi.

Odotan vauvan syntymää ja jostain syystä kuvittelen, että olo paranee heti. Pelottaa, että olo vain huononee ja sairastun synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Mutta silti ajattelen, että jostain löytyisi meille hieno päivärytmi ja käytäisiin kolmistaan kaikissa paikoissa tai edes puistossa. Miten ihmeessä todellisuudessa jaksan lähteä mihinkään puistoon, kun en sinne pääse nytkään, vaikka meitä on vain kaksi? Jotenkin ajattelen, että Pöpön syntymä muuttaa kaiken, olen yhtäkkiä todella onnellinen ja voin hyvin. Jää nähtäväksi.

Miehen kanssa riideltiin aamulla. Sillä on aina ollut tapana sellainen, että se pyytää tekemään jotain, yleensä jotain hassua tai hassulla tavalla ja kun sitten tekee sen, se nauraa. En ole ikinä tykännyt siitä, mulle on aina tullut siitä paha mieli, ihan kuin se nauraisi pahalla. Ei kuulemma tarkoita sitä millään pahalla, vaan hauskalla tavalla nauraa. Mies tekee samaa naperolle, ja mua suututtaa joka kerta. En tiedä, miten lapsi sen ottaa vai ottaako mitenkään. Mutta en tahdo, että sille tulisi samanlaista oloa kuin mulle. Että isi nauraa, kun hän ei osaa tehdä jotain oikein. Oon varmaan liian herkkis. Mutta sanoin tosta miehelle, ja se suuttui. Ei puhuttu sitten enää mitään. Nyt se on töissä. Parempi niin, niin ei tarvitse kestää sitä ahdistavaa hiljaisuutta.

Neljä ja puoli vuotta.

Tänään on kulunut neljä ja puoli vuotta siitä, kun alettiin miehen kanssa seurustella. Ei ole paljon juhlittu. Itse asiassa en edes muistanut koko päivää ennen kuin luin kalenterista. Ei kai mieskään muista. Ei juuri ole juhlimisen aihetta.

En vaan pysty ymmärtämään, miten me ollaan onnistuttu päästämään tämä tilanne tällaiseksi. En edes pysty näkemään, miten tätä muka enää voisi korjata. En varmaan enää edes rakasta miestä yhtä paljon kuin ennen, ja se rakkaus ja tunne sitä kohtaan on varmasti vaikea löytää uudestaan. Olen kai jo luovuttanut, koska en edes tiiä, jaksaisinko yrittää. Mitä järkeä missään on? Kumpikaan ei tunnu välittävän tästä parisuhteesta sen vertaa, että vaivautuisi yrittämään selvittää solmuja. Päätin vasta, että en mieti koko parisuhdetta pariin kuukauteen. Keskittyisin vain tulevaan synnytykseen ja elämään uuden perheenjäsenen kanssa. Ei se ole niin helppoa eikä itse asiassa onnistu ollenkaan. Taas vatvon samoja asioita ja ongelmia, joita olen jo vatvonut monta kuukautta. On vain niin vaikea olla välittämättä.

"Iti tujee takatin."

Mies lähti töihin, ja napero vakuutteli, että isi kyllä tulee takaisin. Napero kävi kuukauden verran avoimen päiväkodin taaperoryhmässä. Ajattelin, että siellä se saisi sitten enemmän virikkeitä kuin mun ja vauvan kanssa kotona ja saisi leikkiä muiden lasten kanssa, ja toisaalta mä saisin pari kertaa viikossa käydä vaikka kaupassa kahdestaan vauvan kanssa. Totuteltiin kerhossa oloon, ja muutaman kerran jälkeen jätinkin naperon sinne lyhyeksi aikaa. Itkuksi meni. Ja yhä enemmän itkuksi meni kerta toisensa jälkeen. Lopetettiin kerho siihen. Mulla ei vaan ollut sydäntä tulla kotiin pyörittelemään peukaloita siksi aikaa, kun lapsi itkee kerhossa.

Traumoja se raukka taisi saada. Tuntuu, että muuttui koko lapsi. Nykyään mä, tai isikään sen puoleen, en voi lähteä mihinkään ilman, että lapsi ei vakuuttelisi ja varmistaisi, että tulen takaisin. Mulla on niin paha mieli sen puolesta.

Tänään aloin itkeä, kun napero sanoi, että isi tulee takaisin. Aloin miettiä, että mitä jos joku kerta isi ei tulekaan takaisin. Jos erotaan, niin miten voin kaksivuotiaalle selittää, miksi isi ei tule meidän viereen nukkumaan tai miksi isi tulee vasta viikonloppuna? Huomaako lapsi jo nyt, että kaikki ei ole kunnossa, ja sen takia varmistelee jatkuvasti sitä, että molemmat meistä tulee takaisin? Miten mä selviän, jos mies ei enää tulekaan takaisin?

Tänään on ollut surkeaakin surkeampi päivä. Eilen olin vielä niin iloinen ja jaksoin, mutta tänään en ollenkaan. Mä en enää jaksa tätä, että koskaan ei voi tietää, millainen päivä on edessä, koskaan ei aamulla tiedä, millainen mieli on päivän aikana. Miksei tämä voi jo loppua?

Eilen suunnittelin, miten käydään sitten naperon ja Pöpön kanssa joka päivä vaunuilemassa ja puistossa ja touhutaan kaikkea. Tänään ulko-ovi tuntui olevan niin kaukana, ettei päästy siitä ulos. Olin helpottunut, kun päikkäreiltä herättyämme satoi kaatamalla. Ja samalla mulla on niin paha mieli, että olen niin surkea äiti, etten saa vietyä lastani edes puistoon. Äitiysjoogankin jätin väliin, kun en vaan pystynyt menemään. Haluaisin vain mennä nukkumaan ja herätä, no en koskaan.

Onneksi on enää pari tuntia, että napero menee nukkumaan ja mä pääsen itkemään.

Voi paha olo.

Taas se iski, paha olo. Tämä on kyllä jotain ihan kamalaa. Koskaan ei voi tietää, milloin se ahdistus tulee ja kauan se kestää. Kun vaan pääsisi tästä helvetistä pois.

Nytkin niin yhtäkkiä kesken teeveden keiton alkoi itkettää aivan älyttömästi, eikä se itku lopu ollenkaan. Päivät menee yleensä hyvin, mutta illalla kun napero menee nukkumaan, on aivan liian hiljaista. Silloin ajatukset vaan kääntyvät tähän paskaan. Paskaan parisuhteeseen ja paskaan oloon. Siihen tosiasiaan, että kaipaisin niin kovasti ihmistä, jolle voisin puhua ja jonka olkaa vasten voisin itkeä. Mies on ollut aiemmin se ihminen, mutta ei enää. Mistä mä löydän sellaisen ihmisen? On onneksi yksi ystävä, joka tietää paljon tästä mun ja meidän tilanteesta, mutta jotenkin en mä voi sillekään soittaa ja itkeä. Itken itkuni yksin ja sille ystävälle tekstaan, miten menee. Tiedän kyllä, että se kuuntelisi, jos vain soittaisin, mutta en vaan osaa. En varmaan enää edes osaa puhua tunteistani, vähättelen ja sanon, että kaikki on ok.

Aloin miettiä, että jos erotaan niin kuin jotenkin kovasti siltä näyttää, niin miten ihmeessä mä voin selvitä? Yksin kahden pienen lapsen kanssa, äitiyslomalla, myöhemmin opiskelijana, osa-aikaisena työntekijänä, köyhänä, väärässä kaupungissa, kaukana omasta perheestä ja suvusta ja ystävistä? 

Vielä enemmän pelottaa, miten sitä voi selvitä yksin. Siis todella yksin. Yksin ilman sitä ihmistä, jolle voi kertoa ilot ja surut? Ilman sitä ihmistä, jonka kanssa voi jakaa päivän tapahtumat ja jolle voi soittaa, kun lapsi on tehnyt jotain hassua tai oppinut jotain uutta? No tosiasiahan on, että selviän nytkin. Ei mulla tällä hetkellä ole sellaista ihmistä, jonka äsken kuvailin. Mutta tiedän, että vielä on kuitenkin pieni, häviävän pieni mahdollisuus, että saadaan asiat kuntoon ja voidaan olla taas pari ja perhe. Ero tekee kaikesta lopullista, siitä ei ole paluuta. Nytkin olen yksin, mutta sitten olen ihan oikeasti yksin. Itku. Miten siitä voi selvitä?

Kuukausi olennaisilta osin.

Yli kuukausi sitten olen viimeksi kirjoittanut. Nopeastipa tuo aika rientää. Laskettuun aikaan on enää kolme ja puoli viikkoa. Neuvolassa täti oli tosin sitä mieltä, että Pöpö ei välttämättä kauan enää viivy. Jos olisi ensimmäinen, olisin jo aivan täpinöissäni enkä uskaltaisi kotoa poistua. Pyh pah, kun toinen on tulossa. Ei varmasti tule ennen laskettua aikaa, vaikka kuinka toivoisin. Tosin pieni paniikki ehti perjantaina iskeä, kun neuvolantäti sanoi, että tiukasti on vauvan pää kiinnittynyt, ja kun täti teki jonkinlaisen yhteenvedon raskaudesta. Saman se täti teki naperoa odottaessani viimeisellä kerralla ennen vauvan syntymää. Mitä jos se täti monen vuoden kokemuksella tietääkin tämmöset asiat? Apua. Eihän mulla ole vielä aikaa lähteä synnyttämään!

Eilen sain vasta käytyä läpi naperolta säästämiäni vaatteita ja totesin, että vaatteitta joutuu Pöpö elämänsä kohdun ulkopuolella aloittamaan. Löysin reppanalle kaksi 56-senttistä bodya ja neljät 56-senttiset housut. Isompia olikin sitten enemmän, mutta ei sitä pikkusta nyt ihan viitsisi niihin vaatteisiin hukuttaa. Kirpparikierrokselle siis.

Kateltiin naperon kanssa yksi päivä vanhoja valokuvia, siis siltä ajalta, kun napero oli aivan pieni. Voi sitä perheonnea! Oltiin miehen kanssa niin onnellisia yhdessä ja onnellisia perheenä. En pysty ymmärtämään, mitä on tapahtunut. Miten ihmeessä me voidaan olla tällasessa tilanteessa? Eikä tunnu siltä, että tästä voisi enää mitenkään palata entiseen tai niihin vanhoihin hyviin aikoihin. On jotenkin mennyt liian pitkälle tämä koko juttu.

Tällä hetkellä ei siis juuri puhuta toisillemme, ei halailla, ei pussailla. Eletään niin kuin jotku toisilleen tuntemattomat kämppikset. Aivan kamalaa, mutta jotenkin olen useimmiten niin turtunut siihen, ettei tunnu enää edes missään. Odotan Pöpön syntymää yksin, otan itse valokuvat kasvavasta vauvamahasta, teen tarvittavat hankinnat, kaikki yksin. Aivan kamalaa ajatella, miten erilaiset lähtökohdat näillä kahdella lapsella on elämään. Ei sillä, etteikö Pöpö olisi odotettu ja rakastettu, mutta kun vanhempien parisuhde on parisuhteen irvikuva, niin kyllähän se heijastuu kaikkeen. Miten ihana olisikaan olla onnellinen parisuhteessa ja odottaa miehen ja naperon kanssa yhdessä vauvan syntymää. Tällä hetkellä meitä on minä ja napero ja mies ja napero, ei mitään kolmen koplaa todellakaan. 

Ja joka päivä mietin, miksi mulle kävi näin. Tutut saa lapsia, menee naimisiin ja on onnellisia, mitä mä tein väärin? Miksei mulla voinu käydä sellanen tuuri, että löytäisin ihmisen, joka rakastaa mua ja haluaa olla mun kanssa vielä neljänkin vuoden kuluttua? Ja vielä kun odotan toista lasta? Miten ihmeessä tässä kävi näin?

Yritän olla ajattelematta koko parisuhdetta, onneks tässä on muita asioita, jotka pitää kiireisenä. Yritän vaan unohtaa koko asian, kyllä tää tästä. Tällä hetkellä on vaan oltava näin. Pitää varmaan ottaa miehen kanssa puheeks, että aletaanko etsiä omia asuntoja silleen, että muutettais tammikuussa vai mitä tehdään. Ei tämä voi näin jatkua, mutta toisaalta mitään muuttoa en voi tässä vaiheessa ajatellakaan. Vasta sitten, kun Pöpö on syntynyt.

Kamalaa vain ajatella, että näin tämä aiemmin hyvä parisuhde vain kuolee. Siihen, kun ei puhuta. Mä en enää jaksa, ja mies ei puhu. Mä en enää jaksa jauhaa samoista asioista ja luulen, että rakkaus miestä kohtaan on kuolemassa. Se ei oo enää se ihminen, johon rakastuin ja jota rakastin. Tai sitten se on, mutta kaikki ne huonot puolet on vaan noussu mun mielessä päällimmäiseks. Enkä enää kyllä edes osais ollakaan sen kanssa niin kuin parisuhteessa ollaan. Jotain kainalossa makoilua, puhumattakaan enemmästä. Paljon olisi töitä tehtävä, että tästä parisuhteesta vielä ehjä tulisi. Ja kun miestä ei tunnu kiinnostavan, niin miksi munkaan pitäisi vaivautua? Ei minkään takia.

Tuleva synnytyskin ahdistaa. Mies sinne on kai otettava mukaan, kukapa muukaan. Mutta voi vain kuvitella, kuinka paljon mä sitä sinne haluan, kun ei edes puhuta toisillemme. Tuntuu, että melkein mieluummin menisin sinne yksin. Pitäisi tästäkin miehen kanssa puhua.


Voi helvetti, mitä paskaa.